Tämä haastattelu kertoo Perttu Ollilan järjestämästä näyttelystä Viimeinen ehtoollinen, jonka avajaiset vietettiin 17.4.2011 Turun Tuomiokirkossa.
Tuomiokirkossa avattiin merkittävä taidenäyttely. Toit Andy Warholin takaisin kirkkoon. Oliko tämä pisin ja tähän saakka vaativin projektisi? Kuinka greidaisit näyttelyn järjestämisen?
Tämä oli pisin ja vaativin taideprojektini. Hieman vastaava impulssi uudenlaisten merkitysten asettamiseen ohjasi jo TOP 10 -näyttelyä (2006), johon kokosin edustavan joukon suomalaisten levynkansikuvittajien originaaliteoksia. Tuo unohdettu taiteenlaji oli silloin ensimmäistä kertaa taidemuseossa. Viimeisessä ehtoollisessa impulssi vaan on vielä paljon vahvempi: lokaalisti Turun Tuomiokirkon valjastaminen huippunykytaiteen näyttämöksi, globaalisti uudenlainen Warholin esittämisen tapa. Kun sain projektin vireille ja tajusin sen merkittävyyden, lupasin itselleni, että vien sen loppuun asti. Kysymys greidaamisesta on osuva, ei numeroiden tähden vaan kiipeilyprojektivertauksen. Tässä on kaikki tähtitieteellisen greidin edellytykset: näennäinen mahdottomuus, rohkeus, kokonaiskeston edellyttämä sinnikkyys, projektin eteen tehdyt uhraukset, pimeät hetket, maaninen loppukiri. Yksittäisiin kiipeilyreitteihin en ole kohdentanut näin paljon uurastusta, kiipeilyyn yleisesti kylläkin.
Laitettiinko AW:n työt tarkoituksella pieneen huoneeseen ja onko tässä vertauskuva hänen mieltymykseen haluta pysytellä anonyyminä hieman taustalla joka kerta kun hän kävi kirkossa? Sijoitukseen oli ensinnä käytännölliset syyt, pienen tilan kontrolloitavuus ja isompien kappelien varaaminen suurille installaatioille. Toiseksi tykkäsin siitä dramaturgiasta, että Warholin ehtoolliskuvat ovat rauta-aidan takana – ikään kuin pyhättö sellissä. Katsojan on hieman jopa kumarreltava päästääkseen siihen tilaan. Tuo minkä sanoit, Warhol piilossa, on lisänäkökulma näyttelyarkkitehtuuriimme, tulkituksi tulemista, joka miellyttää minua.
Millä perusteella valitsit juuri nämä työt ja artistit näyttelyyn?
Teema ohjasi, samoin kunnioitus näyttelytilaa kohtaan ja sen tuomien rajoitteiden hyväksyminen. Ajattelin onnistuvani vain parhailla taiteilijoilla. Warhol oli koko näyttelyn alku ja juuri, ja minua motivoi uudenlainen tapa paikantaa Warholia taidehistoriaan. Francine LeClercqin installaatio mise en [s]cène oli ollut esillä vain kerran aikaisemmin. Sitä suunniteltiin esitettäväksi Lontoon Saatchi-galleriassa, mutta tuo hanke ei onnistunut. Halusin sen Turkuun kulttuuripääkaupunkivuodeksi, pois varastosta ja vieläpä esille sakraalitilaan. Teos on älyllisesti kiehtova ja visuaalisesti aavemaisen hieno. Kolmanneksi meillä on Agricola-kappeli, joka on ehkä näyttelyn kaunein kappeli ja epäsymmetrisyydessään hankala paikka taideteokselle. Pauno Pohjolainen otti vastaan tehtävän luoda kokonaan uusi teosryhmä tähän tilaan. Kenelläpä muulla taiteilijalla olisi ollut voimaa ja rohkeutta tähän työhön? Lopputulos on vaikuttava.
Sinut tunnetaan kiipeilypiireissä kiipeilylle omistautuneena persoonana. Kuinka pystyit yhdistämään pitkät jopa 14-tuntiset työpäivät, näyttelyn valmistelun ja kondiksessa pysymisen?
Pelkistin elämäni. Loppukirin alkaessa ilmoitin, etten ole tavattavissa kahteen kuukauteen muualla kuin treenipäivinä läheisellä boulder-salilla. Jätin pois kaiken turhan liikennöinnin, esim. lounaspaikassa käymisen, mihin meni aina liikaa aikaa. Treenipäivinä tein yhden normaalin työpäivän, sitten treenihetki, sitten takaisin yötöihin. Tällä metodilla treenistä tuli todellinen henkireikä, ja sitä jaksoi kiskoa muoviotteita sydämensä kyllyydestä. Treenikalenteri ei näytä toivottoman huonolta, mutta enpä löydä siitä myöskään tuttua systemaattisuutta. Lisäksi tuli hiirityöläisen vaivoja eikä unta ollut riittävästi. Katsotaan, mitä kesä tuo tullessaan. Ehkä käytännön syiden sanelema boulder-painotteisuus näkyy innokkuutena alkukruksikkaisiin haasteisiin.
Mistä saa nimmarilla varustettuja kirjoittamiasi näyttelykirjoja?
Kirjaa Viimeinen ehtoollinen; The Last Supper in Turku Cathedral saa Turussa ainakin Tuomiokirkolta, Pienestä kirjapuodista, Kansallisesta kirjakaupasta, Akateemisesta kirjakaupasta, Taidemuseon myymälästä, museokauppa Laurentiuksesta ja taidekappelista. Minut voi yrittää kutsua kahville näihin mukaviin paikkoihin, niin kynäilen jotain etusivulle.
Lehtiartikkelien mukaan näyttely sai medialta runsaasti huomiota. Mitä opit näyttelyn järjestämisestä ja mitä seuraavaksi? Tuleeko lisää kirjoja?
Tässä on nyt mobilisoitu niin isoja asioita ja hitaita organisaatioita, järjestetty transatlanttisia taidekuljetuksia ja hankittu rahoitusta, että ehkä seuraava projekti tuntuu jopa helpolta. Mikä se sitten onkaan. Kirjoja tullee vielä, ideoita ainakin on. Se kiipeilykirjakin on vielä tekemättä, se missä ei todellakaan opeteta solmuja, ankkureita, muuveja eikä treenaamista.
Joko on seuraava kiipeilydestinaatio tai projekti kiikarissa? Millä suunnalla kiilanippu kilisee kesällä?
Kalenterissa on ulkomaan reissuja, Villiin länteen on ikävä, ja koetan kyllä kunnon nurkkapatrioottina edistää Varsinais-Suomen kiipeilyä – siten kuin minä edistämisen ymmärrän. En nimeä kohteita etukäteen. Tämän viisauden opetti aikoinaan eräs toinen kiipeilijä: ”Kuulet sitten, jos onnistun.”
Kiipeily ja hengellisyys? Kiipeily liikuttaa ihmisen kehoa ja mieltä, oma näkemyksesi tästä?
Ajatellaanpa vaikka pitkien seikkailureittien kiipeämistä: Yhtäältä dynamiikka kiipeilyparin kanssa, toisaalta absoluuttinen yksinäisyys köyden terävässä päässä. Sitten se kummallinen hybriksen rauha, kun lakkaa jännittämästä ja pystyy hiipimään metritolkulla blankkoa feissiä. Sen vastinparina nemesiksen kauhu, kun ylhäältä alkaa kuulua kivivyöryn jyly ja kaikki se hallinnan kokemus pirstaloituu. Topissa on melkein aina kaunista. Maailma näyttää silloin parhaalta mahdolliselta maailmalta, ja kiitos itselle sekä kiipeilyparille ei tunnu riittävältä. En oikein tule toimeen arjen ikävystyttävyyden ja ajan hengen pinnallisuuden kanssa. Kiipeilyä voisi verrata ikivanhaan erämaakilvoitteluun – näiltä retkiltä on joskus jopa vaikea palata takaisin. Kehon treenaaminen ei ole vain Narkissoksen ansa, sillä se tähtää kiipeilyn hengellisen kokemuspuolen voimistamiseen. Nämä kokemukset muistan maailman tappiin asti.
Vapaa sana
Projektit vaativat aina lähimpien ihmisten tsemppausta ja ymmärtäväisyyttä, niin myös tämä taideprojekti. Kiitos kannustajille! Käykäähän kirkolla.
T. Perttu
-----------
Kiitos Pertulle kattavasta ja mielenkiintoisesta haastattelusta. Lyhyesti voisi kiteyttää, että jos ajan käyttää tehokkaasti hyödyksi, on mahdollista tehdä pitkää päivää ja pysyä iskussa. Tämä on tietysti hyvä uutinen meille kaikille uraraketeille. Ilman terävää fokusta ei tipu timantteja.
This interview is about Perttu Ollila and the art exhibition he curated. A big work. Perttu is famous for his passion for climbing as well as art. The opening of the exhibition was held in the Turku Dom 17.4.2011. The works from artists such as Andy Warhol, Pauno Pohjolainen and Francine LeClercq were presented. Thank you Perttu this interview and your insights about climbing! Keep it up!
