Isatis

Isatis. Ei siellä Ranskassa, vaan Hertsikassa! Sain kiireiseltä mieheltä audienssin ja kävin loppukesästä ihastelemassa rakenteilla olevassa Isatiksessa näkymiä. Hallista liikkui vuonna 2013 värikästä hypeä, joten pyysin Jarmoa esittelemään projektiaan ja purkittamaan kenties jotain historiallista.

Jarmo Annunen, s.78, eli jo ikämiehiä. Skorpioni, itse tyyneys on Isatiksen takana. Annetaan miehen kertoa tarinaa halleista ja kiipeilystä.

Mistä lähdettiin liikkeelle?

Tarina alkoi Oulusta Lehtolan Janin kanssa. Silloin oli vuosi 2002 ja olin töissä TietoEnatorilla ja satuin olemaan työkeikalla Nokialla. Noksun Kaffilassa tapasin Janin, jonka kanssa olin käynyt BD-tunneilla, mutta Jani oli vaihtanut breakancen kiipeilyyn eikä enää puhunut  juuri mistään muusta. Sami ja Jani olivat menossa yks päivä kiipeämään ja kysyin saanko lähteä mukaan: ”et saa” oli lyhyt, mutta ytimekäs vastaus. Pehmennykseksi vastaus jatkui, että mennään perjantaina kiipeämään Puokkarin nuokkarille, voit tulla sinne kuuden jälkeen. Eihän siinä. Päätin antaa nyrkkeilyhanskoille taukoa ja käydä testaamassa kiipeilyä. Tämä tapahtui siis Oulussa vuonna 2002.

 

Ennakkoasetelma oli se, että kiipeilijät ovat vähemmistöryhmän edustajia ja kekkaloivat seinillä pinkit kengät jalassa (viittaa Anasazin Lace-Uppien väritykseen). Ekalla kiipeilykerralla pääsin pystysuoraa yläköysiseinää kaksi ja puoli metriä ylös. Tuntui, että oon niin paska tässä lajissa, että tätä on pakko jatkaa. Missään muussa harrastuksessa tai urheilulajissa ei tullut vastaavaa kädettömyyden tunnetta.

Sami ja Jani olivat hallitsevat seuran mestarit Oulun Kiipeilyseurassa. Siellä sitten treenattiin muutama viikko, kunnes hallin oveen tuli arkki, jossa oli Yujin kuva. Siinä kysyttiin haluatko kiivetä kuin Yuji? Totta kai halusin! Eihän mulla ollut mitään aavistusta kuka Yuji oli, mutta into oli kova. Ehkä hienona twistinä vois sanoa, että tapasin Yujin Tokiossa ja pääsin puristamaan kättä itse mestarin kanssa =)

c. Paavo Machonen

Kerättiin parinkymmenen taistelijan kanssa euroja kasaan ja lähdettiin ostamaan tarvikkeita. Silloin me tiedettiin sen verran, että (vesi)vaneria tarvitaan ja siitä rakennetaan kiipeilyseinä. Me tehtiin oma treenipaikka ja treenattiin niin maan perusteellisesti.

c. Aki H. (toi hänkki on nii iso, että se räjäyttää tajunnan!!!)

Eka kiipeilyreissu oli Niemiselin reissu. Jälleen kerran kysyin Janilta : ”Pääsenkö mukaan?”. Vastauskin oli tuttu: ”Et”. Ruinasin itseni mukaan ja sen jälkeen ollaan kurvattu Saballa, Opelilla, Audilla, Nismolla, Tojolla ja tietenkin Fiikuksella useat Niemiselin keikat… Niemisel, ehkä universumin paras yksittäinen sektori.

Kun oltiin reissussa Samin ja Janin kanssa Niemiselissä, jutun juoni oli aika simppeli. Minä en pääse mitään ja kundit yrkkää jyrkkää 8a:ta. Hyviä muistoja jäi paljon. Tarvittiin 28 reissua Niemiseliin ennen kuin pääsin ekan reittini. Reitti oli muuten Beavis, 7a. Yleensä saavutus oli jo se, kun pääsin esimerkiksi Wild Thingin (7a+) pultilta pultille ja toppiin. Kiipeilyn jälkeen siirryttiin mökille väsäämään ruokaa, nuotioimaan, saunomaan ja uimaan. Ja tietenkin jauhettiin pastaa aivan huolella. Keulittiin kuinka huomenna projektit tipahtelee ja kasit paukkuu. Kellä paukkui, kellä ei…

Kiipeily ei ole ikinä muuttunu paremmaksi ku mitä se oli Samin ja Janin kanssa noina kesinä. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että Niemiselin reitit ovat otteiltaan sileitä ja hyviä. Pituudeltaan 20-28 metrisiä pumppujuhlia. Mun kiipeilyn juuret ovat tukevasti siellä.

Reissuilla ja reissujen välisinä aikoina tyypeille tapahtui paljon ja Sami vois kirjoittaa noista seikkailuista vaikka oman kirjan, ”Samihullun päiväkirjat..”. Voisi sanoa, että Juha Vuorisen mielikuvitus on Samin todellisuutta ;)

Entäs Vaasa?

Vaasa, matkaa on Oulusta vaan 350km, Suomen fontsu. Ehkä suurin yksittäinen juttu, miksi Vaasa on mulle niin legendaarinen paikka, on Northern Light. Wanha kunnon kiipeilypätkä, jonka katson uudelleen ja uudelleen. Alun perin pätkä tuli  VHS:llä ja painos oli muistaakseni 300 kipaletta. Silloin fiilistelin, että voi kun joskus pääsisi jotain noista reiteistä ja nyt kun katsoo  pätkän uudelleen, tulee mieleen että suurin osa noista bouldereista on kiikuttu. Vaasassa ei ollut koskaan ruuhkaa. Jostain syystä Vaasassa ei ole ollut koskaan hirveämmin kiipeilijöitä, vaikka siellä on kuitenkin satoja kolmen tähden linjoja.

 

Mikä tekee tekee meistä kiipeilijöitä?

Tuskasta nauttiminen.. en tiiä. Joskus oon verrannu ristikkoon, koska hyvä boulderi on yhtä aikaa myös älyllinen haaste. Suurin osa kiipeilystä on tekniikka, jota voi osittain korvata voimalla.

Chorro?

Eka ulkomaanreissu oli Espanjaan, El Chorroon. Ensiksikin en ollut koskaan käynyt ulkomailla ja toiseksi yks reissaajista jäi sille matkalle kolmeksi vuodeksi.

OJ

Vuoden kiipeilyn jälkeen pääsin ekan sporttiseiskan El Chorrossa, nimi oli ”shejk tu dinero”. Eka seiskan boulderi tippui sitten Vaasassa; Lard Bard. Tunsin olevani voittamaton kunnes tuli vastaan 7b. Lard Bardin vieressä on sellainen 7B kuin Überhänk. Olin aivan varma, etten pääse koskaan ”seiskabemaria” kun se tuntui niin mahdottomalta. Se reitti olikin aika Nemesis. Tarvittiin viisi vuotta ennen kuin sain sen kutaleen selätettyä. Lisää tikkilistaa voi kattoa Kuningas Jenssin 8a.nu sivuilta.. Ja nyt  onkin sitten saavutettu tietynlainen plateau. Oon ollut jumissa 7c/7c+ tasolla viimeiset viisi vuotta. Osasyynä on tietenkin Boulderkeskus, mutta toisena suurena syyn oma saamattomuus ja laiskuus. Pitäis kai ryhdistäytyä!

 

Musa?

Suomiräppi ja iskelmä iskee parhaiten. En ole kovin kovin ronkeli musiikin suhteen. Suomikaman lisäksi esim. Johnny Cash uppoaa tosi hyvin. Kiitokset muuten Pölläsen Jarille Cashiin tutustuttamisesta eräällä Lofoottienreissulla…

Esimerkkeinä artisteista vois mainita vaikkapa seuraavat: Suvi Teräsniska, Tapani Kansa, Juha Tapio, Jukka-Poika, Cheek, Notkea Rotta, Ruudolf, Kake Randelin, Hector, Frederik, Katri Helena, Mängimies, Lord Est, Tulenkantajat, Danny ja sitä rataa.

Jostain hyvistä biiseistä vois kai esimerkkeinä mainita Tapani Kansan Äidin Pikkupoika, Kake Randelinin Tarja ja Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän.

 

En juurikaan kuuntele mitään kiivetessäni. Joskus kun tiedän, ettei ketään ole kuuntelemassa 

Forkku?

178cm, 70kg. ”Vetokäen” hauberin ympärysmitta 33,5cm ja forkku 32,2cm.

Missä vaiheessa alkoi tuntumaan, että kiipeilystä tulee isompi juttu?

Heti kun aloitin kiipeilyn vuonna 2002, tajusin että tää on aivan järjettömän siisti juttu. Tarkoitan nimenomaan boulderointia. Kaikessa yksinkertaisuudessaan boulderointi tuntui järisyttävän hienolta.

Kai se fiilis, haastavuus, vapaus, ongelmanratkaisu, monipuolisuus ja itsensä ylittäminen ovat ne hienoimmat jutut.

Se oli jotain sellaista, jota en ollut kokenut missään muussa lajissa. Se fiilis on ihan sama nykyäänkin kun pääsee vaikean tai upean reitin. Jäi koukkuun. Laaki ja vainaa. Desomorfiini, koukuttaa kerrasta ja tietä ulos ei ole.

c. Aki H.

Hyvä ja simppeli laji, joko ihastut tai vihastut siihen. Välimuotoja ei juurikaan ole.

Milloinko tajusin, että siitä tulee isompi juttu? Hyvä kysymys. Kun avasin Pasilan, se oli parasta silloin mitä tiesin. Sama juttu Konalan kanssa. Nyt äskettäin oli Sisumasters ja Salmisaaren bouldertilan avajaiset. Siellä oli paljon väkeä, tapahtuma oli paljon esillä mediassa; radiossa, lehdissä ja televisiossa. Nyt on sellainen fiilis, että nyt tästä voisi hyvinkin olla tulossa iso juttu, vaikka siitä on ollut puhetta esim. Kiipeily-lehdessä jo vuosikymmenien ajan… Nyt Helsingissä on hyvien yhteyksien äärellä useita kiipeilypaikkoja ja -mahdollisuuksia. Kiipeilypaikat ovat vähän niin kuin mäkkäri; jos sitä ei ole, niin ei niitä kaivata, mutta jos sellainen on siinä vieressä, niin kyllähän se alkaa kiinnostaa.

Fontsu?

Fontsu on taivas, Mekka, Medina ja Jerusalem samassa paikassa. Kiipeilyn alusta asti Paldaniuksen Jarno hehkutteli sloupperita ja hiekkakiveä. Eihän mulla ollut mitään käryä siitä mitä se oikeasti tarkoitti.

c. Paavo Machonen

Fontsussa oli perheitä. Siellä boulderointi on koko perheen juttu. Siellä näki, että kiipeily on kaikille. Boulderoinnissa on se etu, että siinä ei ole mitään vaatimuksia ihmisille. Porukat käy piknikillä kivillä.

Eka sektori, jolla kävin, oli Franchard Isatis.  Taisi olla kylmä keväinen aamu, jopa pakkasta. Parkkiksella annettiin ohjeeksi, että kiipeä sinistä circuittia. Niitä revin sitten ihan tolkuttomasti nuoruuden innolla. On ollut myöhemmin tosi mukava palata samoille reiteille, joita komusin silloin joskus. Silloin luulin, että se sektori on vain ne muutamat kivet siinä, kunnes kerrottiin, että sitä jatkuu kilometrin verran vielä eteenpäin. Siinä sitä ihmettelemistä Oulun pojalle riittikin. Ihmettelin myös Fontsussa, että miten kivi voi olla pyöreää. Se oli aika hämmentävää. Olin kuullut puhuttavan slouppereista ja luulin, että ne on niitä mollukkaotteita, mutta tajusin, että se tarkoittaakin jotain enemmän.

Eka kerta tuli myös käsivarsien tulehtuminen AKA fontsusyndrooma. Seuraavalla kerralla syndrooma oli hiukan miedompi ja alkoi vasta puolentoista viikon jälkeen. Kolmannella kerralla ei tullut enää ärtymystä forkkuihin. Fontsusyndrooman voi välttää kyllä, kunhan oppii tekniikan, eikä läiski kiveä kuin lentopalloa ja alkaa kuunnella omaa kehoaan.

c. Paavo Machonen

Suosittelen Fontsua lämpimästi kaikille, ehkä ensin peruskurssille, talvi hallissa ja heti keväällä Fontsuun. Hyvää maitokahvia, uunituoretta patonkia ja Pariisin kevät. Ranska oli samalla myös kielikurssi. Kiipeilyn lisäksi sitä tutustuu ja kannattaa tutustua muitten maiden kulttuureihin. Kiipeillessä ei yleensä mennä mihinkään turistirysään, vaan näkee helpommin paikallista meininkiä. Metsässä tutustuu ranskiksiinkin paremmin. He tuppaavat olemaan joskus töykeitä, koska ne ei tykkää englannista. Mutta puhupa ranskaa, edes pari sanaa, niin ovat heti kertaluokkaa asiallisempia.

Aina kun olen puhunut ranskaa paikallisille, en ole tavannut yhtään töykeää ranskalaista, pelkästään avuliaita ja herttaisia tyyppejä. Kiipeilijät ovat ainakin mun mielestä tosi lungeja ympäri maailmaa. Kiipeily riisuu mukavasti ihmiset virkavaatteista ja -aatteista. 

Erään Fontsureissun missio oli Samille ja Janille kiivetä Hibernatus 8a. ”Jouduin” sitten kiipeemään koko reissun Welanderin  Joachimin kanssa. Jokke avas mun silmät Fontsulle. Sen kanssa me käytiin Drei Zinnenillä, Mont Pivotilla, Gorge aux Chatsilla, J.A. Martinilla ja ties missä. Se muutti Fontsun mun osalta paljon syvällisemmäksi paikaksi ja pääsin sisään siihen mitä Fontsu ehkä oikeasti on. Aina kun näkee Joken, tulee sellainen hyvä fiilis. Se oli ainutkertainen reissu…

Suomikiipeily?

Mun osalta kierto meni pohjoisesta etelään, Niemiselistä, Ouluun, Vaasaan ja sitä kautta Helsinkiin.

Unohtamatta tietenkään Hiidenkirnuja Rollossa. Ensimmäiset neljä vuotta meni näillä mestoilla. Hesassa ulkokiipeily on tosi hajanaista. Laadullisesti ei voi sanoa, onko etelässä tai pohjoisessa parempaa. Molemmissa päissä on hyvää settiä. Sitten on tämä Itä-Suomi, jossa kivet ovat kaukana ja hajallaan, mutta laatu on aivan ensi luokkaa. 

Vuoden 2008 jälkeen en ole oikein ehtinyt kiipeämään Suomessa ulkona. BK tuppaa viemään kaiken ajan. Töitä tekevälle ulkokiikut ottavat helposti 4-6 tuntia, se on paljon se noin arki-iltaa ajatellen.

Reitintekijät ja otteet ovat kehittyneet valtavasti viimeisen viiden vuoden aikana. Nykyisin sisällä voi kiivetä uusia siistejä reittejä joka viikko, verrattuna vaikkapa vuoteen 2005. Silloiset kisareitit ovat nykyisin normihallireittejä. Ennen reittien pääpaino oli ehkä enemmän fyysisen vaikeuden puolella. Nykyään ne vaativat enemmän useampaa attribuuttia kiipeilijältä yhtäaikaisesti.

Pointtina kai on se, että nykyään kiipeilymotivaatio ja -kunto on helpompi säilyttää, koska sisäreitit ovat niin hyviä. Voi panostaa vaikkapa talven treeneihin ja käydä napsimassa keväällä Fontsusta parit klassikot pois kuljeksimasta.

Jarmon bouldervinkit Suomi/Maailma:

6a... Marie Rose, Fontainebleau

6b... Beurre Marga, Fontainebleau

6c... Fil de Aguille, Fontainebleau

7a... Huhu, Jyväskylä

7b... Blown Away, Magic Wood

7c... Pancras Assis, Fontainebleau / Cedar Spine, Rocklands

8a... Niistä mitä oon yrittänyt... Witness the Sickness, Rocklands

Kun nyt näet tuhansia ja tuhansia kiipeilijöitä valuvan ovesta sisään ja ovesta ulos, mitä pistät merkille?

Kuinka normaaleja kiipeilijöistä on tullut =) Ja kuinka nopeasti jengi kehittyy nykyään.

c. Paavo Machonen

Millainen kiipeiljä herättää sun respektit?

Sellainen, joka osaa käyttää (maalais)järkeään. Eli SIIVOAA JÄLKENSÄ, ei heitä teippejä maahan, ei jätä roskia luontoon, ei huuda, kunnioittaa jokamiehenoikeuksia, on hiljaa asutuksen läheisyydessä ja sitä rataa.

Mites geari?

Suosikkikamoja on kai kaikki siistit boulderointikuteet. E9, Nihil, Monkee ja ABK Climbing. Varsinkin E9 ja ABK tekevät tosi siistejä releitä ja käyttävät aikaa uusien, siistien vaatteiden kehittämiseen.

Käytän eri kenkiä eri juttuihin:

Fontsussa normaalisti Instinct VS/Python/Futura. Hänkeillä ja hookeilla Dragon/Team/Blackwing.

Köydellä normisti: Quantum/Miura VS/Arrowhead

Graniitilla: Instinct VS, Arrowhead

Jos Fontainebleau olisi nainen, millainen hän olisi?

Fontsu ois kuin Itä-Helsinki. Kohtelee kaltoin, mut rakastaa silti =)