Sensei Henkka

Prologi

Se oli suurin piirtein joulukuun puoliväli, kun ehdotin Henkalle haastattelun tekemistä. Idea kyti varmaan puolin ja toisin tammikuun ajan. Halusin keskustella tämän veteraanin kanssa treenaamisesta ja jos mahdollista jakaa pari faktaa kiipeilijöille. Mainittakoon lyhyesti vielä, että Henrik Suihkonen on pitkän uran tehnyt kiipeilijä ja nykyisin Salmisaaren kiipeilyareenan toimitusjohtaja.

Henkka, miten kaikki alkoi?

Aloitin kiipeilemään vuonna 84, mutta sillon ei kiivetty suoranaisesti, vaan se oli enemmän retkeilyä frendin kanssa. Kävimme Kebnekaisella ja tämän kautta halusin mennä alkeiskurssille. Vuosi oli -85. Muistan, kun istuin kirjastossa ja luin Jokisen kirjaa. Silloin ei ollut keivejä, joten keskiviikkoharjoitukset vedettiin Taivaskalliolla. Nyt mulla on 2 lasta ja normi asumista Espoossa.

  

Paljon on tapahtunut 80-luvulta 2010 luvulle tultaessa. Valotatko hieman historiaa?

”80luvulla kiipeilijöitä oli Suomessa muutama kymmenen ja naisia yks tai kaks. Eli, jos halusit hengailla mimmien kanssa ni se ei onnistunu kiipeilypiireissä, ellei ryöstäny muijaa mukaan Ranskanreissulta.

Tunnelma oli aika kovaa, ja mentiin Suomalaisen ja brittiläisen kiipeilyn sekoituksella. Muita aktiiveja olivat mm. Ilkka Paloheimo ja Kari Poti. Treenaaminen oli enemmän boulderointia kunnes sporttikalliot tuli kehiin.

Mulla ei tietenkään ollu omaa autoa. Muistan, ku Nummi löyty. Menin bussilla pikavuorolla Saukkolaan, juoksin putsaa reittii, ja juosten takas bussiin ja stadiin. Into oli mieletöntä, oltiin keksimässä ensimmäisten joukossa Suomen sporttikiipeilyjuttua. Reittien vaikeus olisi noussu nopeemmin, mutta kallioita löyty hitaasti. Sillon se oli yks kallio vuodessa ja reitit kesti monta vuotta tehdessä. Etsijöitä oli silloin vähän.

Olhiksella pysty ajaa kaltsin viereen ja jättää kaljakassit nuotion äärelle viikonlopuksi. Kuulostaa romanttiselta, mutta kilpailu koveni ja piti olla kova mentaliteetti. Ennen kaikkea tehtiin sitä itselleen. Ei se ollu pelkästään sitä halus olla kovempi ku kaveri.

Suomen kivilaatu on nii hyvä, että frendiin voi helposti ottaa kymmenen metrin sturtseja. Ehkä meillä oli sellanen tyyli, että helpoille kohdille ei varmistuksia, vaan siihen mihin tarvis. Piissien laitto opittiin muun muassa kiipeemällä toisen perässä. Siinä näki mitkä kamat pysy oikeesti seinässä.

Sisäseinien osalta historia menee sillai, että Granin jälkeen alettiin tekee pääkaupunkiseudulle keivejä. Esim. Saatsi puuhasi Jyväskylässä Hutunkia 90-luvulla ja Kimi Isosomppi oli käyny Ceusessä ja kertoi meille brittien keivimeiningistä. Veikka Gustafssonilla oli seinä- ja otefirma, sitten rakennettiin ekaa Tapanilan hallia. Veikan pajaan Töölöön rakennettiin suomen eka keivi, muistaakseni -92. Kymmenen vuoden aikana tehtiin kaiken kaikkiaan viis boulderkeiviä, joista vika oli sitten se nykyinen ”oikea”keivi. Siitä sitten melkein toiset kymmenen vuotta, ni syntyi kaupallinen bouldermeininki.

Miten kuvailist sun kiipeämiä projekteja ja fiiliksiä?

Fiilikset oli tosi hienoja, mutta harmi ettei Suomessa ole enemmän hyviä mestoja. Silloin se oli mun elämää eikä siihen oikeastaan muuta mahtunut. Sillon ne reitit oli helppoja, kun kiipes niin paljon.

Vikan reitin kohdalla, kun pulttasin Synkron, alkoi motivaatio hiipua. Suomi on hankala maa ja reenaaminen vie paljon aikaa. Pitäis reissata koko ajan, mutta samalla säästää asuntoon.

Oma planeetta, ihan parhaita pätkiä. Olhiksen vaikein reitti, komeet muuvit, siinä reitissä on kaikki se mitä suomen kiipeilyssä ei juuri muuten oo.

Sanotaan näin, että kalliot loppu kesken, joka vaikutti motivaatioon. Jos olis ollu mestoja enemmän, peruskamaakin olis voinu tehä. Suomessa on vanhemmilla reiteillä ihan yhtä pitkät rannarit kuin Ceusessa tai Bouxissa, kun tuli hyvä ote, niin sitten vasta klipattiin.

Ei se mun ansiota ole, luonto on päättänyt miten ne reitit syntyi ja aikajana on pitkä reitinteossa. Koska porukkaa on edelleen vähän, reittejä syntyy hitaasti. Alibin ekat pultit laitto Harri Hakomäki ja Pave Saarela.

Muistan Chris Sharman sanoneen jollain filkalla, että suhtautuminen kiipeilyyn muistuttaa parisuhdetta: alkuun ihastuminen tai alkuromanssi, sitten totaalinen rakastuminen ja lopulta koko elämänkaaren kestävä rauhallinen, mutta syvä suhde. Kuulostaako tutulta?

Kuulostaa hyvin tutulta. Aika monta kiipeilijää yhdistää se, että toimistotyö tuntuu raskaalta. Kiipeilyssä vaikeinta on kuitenkin kova intensiteetti. Kaikki on pelissä koko ajan. Mulle on vaikee mennä konttorille vaan istumaan.

Innostuminen on mulla niin kokonaisvaltaista. Harmi ettei ole enää kakskymppinen. On ollut kuitenkin kiva huomata, että moni vanhaparta on alottanut uudelleen nyt kun Salmisaaren halli on pystyssä.

Mun kohdalla intensiteetti on laskenut, joka johtuu täysin siitä ettei mestoja ole lähellä ja että uusia mestoja ei ole. Kova intensiteetti vaatii kovaa fiilistä. Suomessa tää intensiteetti ei pysy yllä, joka johtuu just paikkojen vähyydestä. Suomessa on vaikee olla eläkkeellä oleva kiipeilijä. Jokainen reitti on krimppaava ja alusta loppuun asti tiukkaa vääntöä, koska reitit ovat lyhyitä. Sinänsä fysiikka ei tuu eteen, kyllähän sitä voi vielä 45vuotiaana kiivetä 9a tufaa ja sellaista.

Mun mielestä sisäseinät auttaa, mutta eivät ratkaise intensiteettiongelmaa. On eri asia, jos on rahaa lentää Sveitsiin mökkeilee silloin kun huvittaa. Sekin tekis onnelliseks jos Suomessa ois yks Half Dome.

Ketkä olivat tai ovat yhä sinun esikuvia?

Patrick Edlinger, Güllich, Glowacz.

Edlingerin filosofia rautaa. Arvostan myös sitä, että Glowacz on siirtyny kiipee vuoristoon.

Suomessa kiipeily on ollu mun elämäntyö. Tää hallin rakentaminen on niin hieno tunne. Voi olla naivii ylistää tätä porukkaa, mut meillä on tosi hauskaa duunata tätä hallia.

Mulle on koko tän ajan kiipeily ollut emootio. Esim. Olhava oli” mun paikka”, jonne sai tehdä reittejä. Nyt parikyttuhatta harrastajaa käy siellä ja meininki on muuttunut.

Miten pääsee plateaun yli?

Yleensä näen suurimmat muutokset ku jengi lähtee ulkomaille kiipee. Yleensä kotimaan kamaralla kiivetään liian kovaa ja määrällisesti liian vähän, jolloin ei oikein kehity. Silloin pitäis kiivetä määrää paljon enemmän ja pikkusen himmata.

Jos katotaan esim. näitä nuoria 8a:n kiivenneitä suomineitoja, jotka kehittyy nopeesti, ni ne on ollu yleensä ulkomailla pidempään. Jos haluaa reissussa saada vaikean reitin kiivettyä niin senkus kevennät hieman tehoja ja lisäät määrää paljon. Kunnon lepopäiviä ja tarpeeksi pitkiä reissuja. Se on niin, että 8c:n sporttikiipeilijä on ”vasta” hyvätasoinen harrastaja ulkomailla.

8b:n kiipeilijä ei ole fyysisesti lähelläkään omia rajoja. Lyhyemmin sanottuna normaalille, perusterveelle ihmiselle fysiikka ei ole rajana, eikä 8b. Kiipeily vaatii paljon aikaa ja valtavan määrän metrejä. Kehitystä nopeuttavia tekijöitä on useita sun ympärillä koko ajan, esim voimaharjoittelu. Jos katotaan tilastoja niin Suomessa 8a on jo aika yleistä. Enemmän kallioita niin se olisi viikonloppukiipeilijän standardi.

Mun vinkki yleisesti on, että vedät Espanjassa puol vuotta. Kehitys vaatii sellasen stressittömän ympäristön, jossa voi kiivetä tänään ja vaikka huomenna.

Sun harjoitteluperiaatteet ennen ja nyt?

Sillon kaltsit oli loivempia, kaikki, myös ne, joita kiivettiin ulkomailla. Maailmallakin vaikeet reitit oli lyhyempiä, esim Action direct ja Hubble. Tänään muotia ovat pitkät reitit, standardi on jo 35-55 metriä. Reiteillä se sama jatkuu pidempään, mutta numero nousee.

Talvella reenattiin keiveissä boulderointia, ennen kaupallisia halleja.. siinä sai krimpata viidessätoista vuodessa melko paljon. Tavallaan me rakennettiin suomeen kiipeilymaailmaa nuorelle polvelle. Esimerkiksi olin keivillä väijyssä, silloin kun Nalle kävi siellä pikkumiehenä räpistelemässä. Se dynoili pieniltä jalkaotteilta, ja tajusin että toi jätkä tajuttoman vahva.. pian se oli MM-kisoissa viidentenä.

Entä muut lajit?

Muut lajit ei oikeestaan koskaan napannu.

Mikä on sinun mielestä kaikkein haasteellisinta treenaamisessa?

Lyhyesti; intensiteetti ja oikean intensiteettitason helpottaminen oikeaan aikaan. En oo kovin lahjakas fysiikaltani. Normitallaaja vaan. Ainoastaan kovimmat urheilijat pystyy pitämään raivokkaan intensiteetin päällä koko ajan. Vaikkapa formuloissa harva kaveri pystyy ajaa kaikkein nopeimpia kierroksia koko ajan, jatkuvasti ja ihan joka sekunti, no sitten joku Kimi pystyy…

Tällä hetkellä mä oon Suomen parhaita 7a:n kiipeilijöitä, kun menee hyvin menee hyvin, mut sit ku menee vaikeeks ni hyytyy tyystin.

Matalammalla tasolla tulee kiivetä todella paljon ja kovalla tasolla yli oman maksimin. Niin kovaa, että sitä on edes vaikea saavuttaa.

Yleensä pyritään tekee saman tyyppisiä harjoituksia koko ajan ja ollaan mukavuusalueella. No pain no gain. Kun kova vaikeus laskee, silloin määrän pitää olla paljon.

Mulle määrällisesti paljon tarkoittaa sitä, kun ollaan reilusti huipputason alapuolella ja silloin pitää pystyy kiipee ainakin viistoista reittii päivän aikana. Mielellään tätäkin enemmän. Ajallisesti kannattaa mennä fiilispohjalta, kuin seurata periodijärjestelmää.

Mulle parhaat kehityspyrähdykset tullu siitä kun on vaihtanut fokusta täysillä, ja suosittelisin varsinaisen orjallisen jaksottamisen sijaan vaan painopisteiden vaihtamista. Periodisessa harjoittelussa on vaarana se, että sen tekee systemaattisesti väärin. Lisäksi jos sen saa kerran onnistumaan, sen toistaminen samanlaisena on vaikeaa tai mahdotonta.

Ainoastaan Saatsin Juha pystyi tulostaa kaiken ulos pelkästä fyysisestä rääkistäJ

Normaali-ihmiselle painopisteet ja soveltaminen tärkeämpää, kuin pelkkä voimaharjoittelu.

Jos tehään oikeesti paljon, ni sit tehään oikeesti paljon, ja lasketaan rauhassa intensiteettiä.

  

Millainen kiipeily maistuu tällä hetkellä parhaalta?

Pitkät reitit nykyisin. Rakastelu on muuttunu rauhallisemmaks.

Tuliko sulla raja vastaan kehityksen suhteen?

Olkapään takia puoltoista vuotta taukoa, joka oli vakava paikka.

Ykskään vaikee reitti ei tuntunu vaikeelta, kun mä ne kiipesin (Alibi, Oma Planeetta ym..).

Ei tuntunu missään..

Miten aloittelevien ja kokeneiden kiipeiljöiden "mokat" eroavat toisistaan sun mielestä?

Molemmilla sama. Määrä ja intensiteetti.

Yksinkertaisia lääkkeitä. Hiihtolatu maistuu raskaalta, koska sä teet sitä harvoin hiljaa ja vähän. Hiihdä oikeesti kovaa tai rauhallisemmin mutta pitkään. Ihmiset tietää asioista aika paljon, mutta monella on silti aika paska kunto. Ennen tiedettiin vähemmän, mutta porukka oli paremmassa kondiksessaJ Nykysin ollaan tosi fiksuja läskejä (kuten mä) ja laiskoja (kuten mä).

Ruokavalio? Suositko/Vältätkö joitain ruoka-aineita?

Unohtakaa dietit.

Salmisaari, ehkä Suomen mahtavin halli. Miltä tulevaisuus näyttää?

Meillä on pari uutta halliprojektia työn alla. Meillä on niin hyvä ja innostunu jengi, jolla on todella kova tsemi päällä. Mä oon ite Itä-Heslsingistä kotosin, joten olisi kiva tehä vanhoille kotihuudeille joku mesta. Mietittiin jossain vaiheessa Salmiseeren valmistuttua, että tää on tässä ja enää ei lähetä uutta hallia intoilemaan, mut sit, helvetti, ei tässä vielä voi eläkkeelle jäädä eikä meillä ole Suomessa vuoria, joten viritetään jotain uutta ja ihmeellistä!

Loppuun vapaa sana?

Kunhan jengi osais olla varovaisia hallissa eikä törttöilis.

Hyväksyttäis, että sisäkiipeily on oma laji ja että pitää olla varovainen, koska häly ja rutiinit aiheuttaa keskittymisen löystymisen.

Ulkokailliolla onkin sitten tiukempi paikka. Nummessa kun kiljuu ja karjuu tarpeeksi niin se paikka on sitten mennyttä – niille jotka ei oo huomanna niin siinä asuintalo ihan vieressä. Sama koskee Falkkareita ja montaa muutakin paikkaa. Paikat pitäs pitää siisteinä ja käytöksen pitäs olla hillittyä. Sitten meillä on mahdollisuus jatkaa Suomessa ulkona kiipeilemistä yleensäkään.

Epilogi

Kiitän Henkkaa avarakatseista suhtautumisesta ja omien kokemuksien jakamisesta suoraviivaisesti.

Itselleni jäi elävästi mieleen projektointia koskeva vastaus: "eipä ne juuri tuntunu missään". Siitä tietää, että alkaa olemaan hyvässä kondiksessa, kun oma maksimi ei tunnu missään. Sopivan motivoiva tavoite.