Fobia. Kun sallii pelon rakentaa mörköjä takaraivoon, se alkaa salakavalasti rajoittaa jotain elämän osa-aluetta tai harrastusta. Tämä voi syntyä jostain pienestä tekijästä, mutta sitten se alkaa ylläpitää itse itseään.Kerron tästä nyt hyvän esimerkin. Lari, elämänsä parhaassa kunnossa oleva nuori herrasmies kertoo toistuvasti pelkäävänsä muovin liidaamista. Liidatessa kalliota tai jäätä pää pysyy kuitenkin täysin viileänä. Salmiksen herkkupala: 5c:n pikkuhänkki ei tuottanut äijälle oikeastaan mitään vastusta. Ainakaan ulkoapäin merkittävää tärinää tai paniikkia ei ollut havaittavissa. Yhtä hyvin, ellei paremmin se meni ku miulla. Liike kontrolloitua ja rytmistä. Ei merkittävää ylipuristamista. Ainoastaan dynaaminen elementti jäi puttumaan, eikä se ole paha juttu, jos reitti ei ole tuttu. Tunnin jälkeen mentaalipuolen jääblokista jäljellä oli enää rippeet, koska 5a-5b onsaitit muistutti hyvällä tavalla transsista unissakävelyä. Hyvä exaamppeli pelkäämisen pelosta ja sen selättämisestä. Onneksi olkoon, pelko vaihtui lähetys-zoneen.
Otan toisen vielä tutumman esimerkin. Varmaan 80% suomalaisista ei hirveämmin tykkää tilanteista parrasvaloissa. Tarkoitan esiintymistä pienelle tai suurelle yleisölle, tutulle tai vieraalle. Kuulostaako tutulta: Ensin hermoillaan ainakin viikko ennen esiintymistä. Yöunet menee, kun jännittää ahkerasta valmistautumisesta huolimatta. Itse tilaisuuden aikana voi alkaa pelottaa, että nyt naama punastuu, kädet tärisee ja ääni värisee. Sitten se tapahtuu ja pelon kierre on sinetöity. Pelottaa, koska pelkää jotain pelkoa.
Kuuluin itsekin tähän 80% porukkaan, kunnes pääsin sellaiseen työpaikkaan, jossa piti esiintyä vähintään pari kertaa kuussa. Kohtasin esiintymispelon kerta toisensa jälkeen kevyempänä, kunnes viimein aloin nauttia parrasvaloista. Seminaarit, messut, kokoukset, neuvottelut. Toin näihin tilainteisiin oman persoonan esiin, puhuin rauhallisesti ja poikkeuksetta esiintymiseni oli varsin mukavaa seurattavaa (toivottavasti). Kun lämmöt oli päällä, saatoin höystää showta spontaanilla kaskulla, että jää varmasti yleisön mieleen.
Kiipeilyn osalta monella aloittelevalla kränkkääjällä on sama homma. Pelottaa ja pelko salpaa ilolta ovet ja ikkunat. Sitä vastaan taistellaan, mutta se silti rajoittaa hallille tai kaltsille menoa. Keksitään jokin tekosyy, ettei tarvitse kohdata tätä pelkoa. Tai ettei tarvitse ainakaan liidata, jokuhan voi nähdä. Lähdetään boulderoimaan, vaikka sekin tuntuu olevan perseestä. No, ainakin saa istua niillä mukavilla patjoilla ja katsoa muiden kiipeilyä.Tänä päivänä useat kiipeilyblogit perustuvat numerojahdille, tai ainakin sellainen viesti sieltä kumpuaa. Halutaan vetää kovempaa, oli hinta mikä tahansa. Ja ei se että halutaan vetää kovaa, vaan halutaan vetää kovaa heti. Jos ei onnistu heti, maailma sortuu alta ja ihmisarvo on menetetty.
Mietin taannoin, miksi sitä numeroa jahdataan niin kovin enkä äkkiseltään keksinyt muuta perustetta kuin itsekkyyden ja oman arvon pönkittämisen. Ja nyt tarkoitan nimenomaan sitä, että se numero on pelkästään se juttu mitä kiipeilyltä halutaan, ei kehittyä kiipeilijänä tai kiipeilevänä persoonana kokonaisuutena. Kisakiipeilijät on eri luku ja ammattilaiset, jotka elävät kiipeilystä. Taviksia on 99%, joiden tilinauha ei riipu greidistä. Miksi sitten niin suuri haloo? Miksi kiire?
Myönnän tämän rosvosektorin osuvan myös omalle kohdalleni toisinaan kyllä. Kunnes tänään prisman taulu-tv -osaston välkkeessä tajusin, että isompi numero antaa enemmän mahdollisuuksia kiipeilijälle, todennäköisesti se vähentää myös pelkoa, koska voima luo turvallisuuden tunteen, jota välttämättä tarvitaan vertikaalisessa kroolissa. Mitä enemmän numeroa on sormenpäissä, sitä isompi valikoima kiivettäviä reittejä, ja sitä nopeammin voi kartuttaa lihasmuistia, hermotusta ja kokemusta. Eli voi kehittyä nopeammin, koska voi yksinkertaisesti kiivetä ja reenata enemmän. Ja fakta on, että voimallisempi, mutta samalla esteettisempi kiipeily alkaa siellä 6b+ 6c, 7a tietämillä. Kun otteita on vähemmän, kauempana toisistaan tai ne ovat hintsumpia, on pakko sopeutua etenemään niiden välinen etäisyys sulavammin ja tehokkaammin. Voimaa tarvitaan tasapainoon, muuten se laukeaa. Flägit, kneedropit, huukit, niitä on viljeltävä.No miten siitä pelosta sitten pääsee eroon? Kokemuksella.
Ota pienempi pala mörkökakkua sulamaan sieltä pakastimesta yhdellä kertaa, mutta useammin. Muuta pelkosi ensin rutiiniksi, sitten varmuudeksi kunnes jäljellä on pelkkä iloinen odotus liidaamisesta. Voit tietysti jakaa sitä myös eteenpäin, ei kakkua, vaan iloista fiilistä. Lopezin blogissa oli muuten äskettäin juttua motivaatiosta, joka sivusi hieman tätä teemaa.
Itselläni on harvinaislaatuinen harmonia meneillään. Ilmeisesti 6b:stä on tullut enemmän tai vähemmän aerobista, eli huononakin päivänä voi vedellä ihan mukavia muuveja. Huonot päivät ovat ihan hyviä päiviä.
Eikä tässä vielä kaikki, se on uutta, että tää riittää mulle tällä hetkellä. Olen leppoisan tyytyväinen ja syön suklaata jos siltä tuntuu, stobekin saattaa narahtaa auki, jos siltä tuntuu, mahakin saa kasvaa jos siltä tuntuu. Viisautta, harmoniaa, itsekunnioitusta, jotain sellaista, vaikea määritellä tarkallleen. Ehkä osittain pojan kasvamisen seuraaminen luo syvempää perspektiiviä. Nimittäin pienen lapsen elämä on erittäin intensiivistä. Joka päivä ryömitään pidemmälle, nauretaan yhdessä kovempaa ja tajutaan enemmän tästä maailmasta.Bonuksena mainittakoon, että alan pikkuhiljaa sisäistää miellyttävyysrajan ulkopuolelle siirtymisen kyvyn. En pelkää sitä, koska se ei ole pelottavaa, ainoastaan hieman epämiellyttävää. Tietysti kontaktivoima auttaa siihen, että voi pienestä pumpista huolimatta tehdä maksimimuuveja liidissä. Tämänku pystyy tekemään huononakin päivänä, seuraa hyvät fiilikset väistämättä. Tavoittelen rutiinia siihen ja jossain vaiheessa talvea hallilta ei voi lähteä ilman pientä haastetta kävi miten kävi.
Jos huonot päivät ovat ihan hyviä päiviä, odottelen rauhassa niitä hyviä päiviä. Omasta päästähän se on kiinni pitkälti.
Huh, tulipa purkaus taas. Toivottavasti näistä ajatuksista on hyötyä pelon hallintaan tai sen analysointiin.
Kuvat: Eilisiä ruutuja pistin mukaan. Vähä salmista, draikkakisat ja Tapsan komeet pensselit stadikalla. Oli mukava nähdä tyyppejä draikkaamassa. Lauma kypäräpäitä palloili naama virneessä. Pitäiskö mun antaa sapeleille mahdollisuus? Pelkään, että se vie mennessää.
oho, nyt se tuli taas.. pelkään..
