Vaipparallin lomassa käväsin falkkareilla. Melko tahmealla kiipeilykondiksella ja ilman kaveria liikkeelle, kunhan pääsi kaltsille kattomaan jotain uutta. Kuten arvelinkin mestoilla oli porukkaa eikä tarvinnut olla yksin. Itse tuijottelin ekaa kertaa tätä kalliota. Paikka vaikutti varsin mukavalta. Kuvat tän viikon maanantailta. Ehkä odotin, että falkkarit olis ollu enempi hänkki, mutta kaunista kiveä se kyllä on. Omalaatuinen paikka.Oiskohan tuo Charlatan. Kuvassa Soini, melkonen leijona. Terkkuja vaan ja kiivetään toistekki.
Pappavapaalla on tullut hieman lenkkeiltyä sekä vaunun kanssa että ilman, onhan se kivaa, mutta se ei riitä. Kiipeiltyä on tullut jo sen verran monta vuotta, että ilman sitä ei pysty olemaan. Kaks viikkoa maks. Kiipeilytyötä vaan yksinkertaisesti tarvitsee tehdä voidakseen hyvin. Se on erittäin hyvä kanava purkaa energiaa ja liikkua. Keskittyä ja unohtaa maailma. Terapiaa. Rauhaa. Mun tarttee olla metsässä, kuten varmaan jokaisen suomalaisen.
Tänään käytiin pitkästä aikaa Paavon kanssa tsekkaamassa liidikondista Salmisaaressa. Ei hätää, kutoset menee niinku ne on aina ennenki menny. Oikeestaan tää kiipeilydeprivaatio saa aikaan kohtalaisen äkäisen lähetysfiiliksen. Aika on kortilla, tai ainakin tuntuu siltä. Väsyttää, nälkä, kyrsii, mutta nyt kiivetään eniveis!
Minun tarttee todistella itselleni, että vielä tässä seinällä pysytään, no worries, nouhätä. Vaikka, frankly, jo jonkun aikaa fiilis on ollut, että mun kiipeilytähti on laskussa ja rankasti, harjoittelukin hieman pakotettua. Vaikka lukija varmaan miettii, että kyllä se pipana on tärkeempi ku mikää kiipeily, ni kyllä mun mielestä mulla on oikeus pitää huoli ittestäni ja treenaaminen ja kränkkääminen on osa sitä. Harmi vaan, että kiipeily vie niin paljon aikaa.
Monesti hallilla tai kaltsilla tulee sellanen fiilis, että mua tarvitaan himassa siivoomassa, pistää safkaa uuniin, duunaa pyykit ja vaippoja, imuroida pölypallerot pois, fiksaa laskut, vakuutukset viritykset ja systeemit. Oikeesti, kyllä se on koko ajan mielessä, perhe. Ja kaiken kotityön teen mielelläni, kunhan saa kiivetä edes vähän. Mun ainoo pahe..
... ..
no okei on niitä muitakin, hähä..
. ....
:D
.
Eli nuoren isän ajatuksia on herännyt, hyvä hyvä. Rikua varmistelin ankkureilla, että se pääsis kokeilee Echinaforcea, jonka me mestarit menimme sitten jatkoista repimällä. Herran mielestä, ihan sama! Young guns! Mun asenne on jo jotenkin niin lokeroitunut, että kun näin tyyppien paistavan makkaroita isolla nestekaasugrillillä Rollareilla (kolme viikkoa sitten sillon oli kevään sääikkuna), pysähdyin. Tuotako se ensikesäläisen ulkonakiipeevän meininki olikaan? Tyypeillä oli kyllä tosi hyvä tatsi, joten pakostakin piti jäädä turisemaan shaissea. Metallimies pisti tikun nokassa olevalla superkameralla yläköysittelyä purkkiin. V1ttu miten hyvää settiä! Ja ilman paitaa tietysti!
Niin, takaisin, niitä isän ajatuksia. Roikuin ankkurilla ja oikeestaan nautin olostani. Kukapa nyt ei nauttisi. 20metriä tontista juuri metsänrajan yläpuolella auringossa, iisisti varmistellen. Ja nimenomaan ankkurivarmistelu on sitä aikaa, jolloin kantsii käydä omaa elämäänsä läpi ja ajatella asioita. Ei pääse minnekään ja kaverilla kestää ja kestää ja kestää.. no ei Rikulla nyt niin pitkään kestänyt, mutta riittävästi lyhyelle ajatustyölle. Ajattelin, että mitähän mun mutsi ajattelis jos tietäis, missä rakas poikansa kiikkuu juuri nyt? Kai tästäkin selvitään, kurssit käyty ja kaikkee.. Mitähän kotona puuhataan? Oma boy siellä tuhisee.. Päästänkö oman skidini joskus rämäpäisiin harrastuksiin?
Kai tässä on hieman vielä totuttelemista uuteen tilanteeseen ja se fiilis, että mua tarvitaan kotona koko ajan, on ihan ok. Kyllä iskä hoitaa homman.
Onneks muutama kova muuvi meni tänään. Tilanne on standby, mutta yritetään silti.
Loppuun maalaismaisemaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti