Katala mantti

Alkaa hämärtää, joten raahaan tonnin verran lumenia metsään. Muita kavereita ei tällä erää ole. Pidän parasta seuraa itselleni ja juttelen itsekseni, kun tihrustan jalkkiksia. Teräsharja jäi himaan, joten katuharja saa riittää.

Valitettavasti ei ole hiljaista. Vaimea liikenteenmelu kertoo siitä, että ollaan kehien välissä, mutta muuten on varsin rauhallista ja se relaksoi hermoja. Juuri ennen pimeää lintuparvi vierailee kiven yllä ja sirkuttaa viimeisiä lauluja. Niillä on jotku bisnekset ihan selkeesti menossa, ehkä matkaopaskottarainen kertoo taivaiden testobroilereille, että elään mennään pienestä harhailusta huolimatta. Siitä vaan ryökäleet.

Kyseinen murikka tuli vastaan jo keväällä, nyt oli sen vuoro. Kivellä on kiivetty, veikkaisin 4-5 vuotta sitten viimeksi, sen verran ärhäkkään olivat otteet peittyneet vihreästä stuffista. Kantti on matala, mutta ihan siistin näköinen. Ländinki perfect. Pikkasen kulmaa ja huukkia peliin, muuvit ovat helppoja, ne kaksi tarpeellista muuvia, mutta viimeinen veto vaatii pienen ähkäisyn. Kiteet purevat nahkaan herkullisesti ja kitka on loistava harjausmullasta huolimatta. Sinne meni. Ihan fine. Ihan kiva.

Huvitin itseäni ajatuksella, että murskaisin yhden otteen jolloin peli muuttuisi jännemmäksi ja kantin nenästä joutuisi puristamaan ihan kunnolla. Vaarallinen ajatus, en ole koskaan miettinyt chippausta tässä mielessä. Mitä siinä menetettäisiin? Yksinäinen, matala, sammalpeitteen alla nukkuva boulderi keskellä mettää. Ketä kiinnostaa? Kuka tietäisi? Kun eliminaatti olisi eliminoitu lopullisesti, jäljellä olisi matala, mutta parempi pähkinä.