Joulukalenteri 15 - Kuitti

Nyt on aika ottaa kuitti. Alkaa riittää tältä vuodelta. Pääsin yli oman tavoitteen ja reilusti, mutta samalla aloin hämmästelemään, että milloin kehityshyppäys oikein tapahtui? Kehitykseen siivittäviä seikkoja olivat päämäärätietoisuus, johdonmukaisuus ja periksiantamattomuus. Johdonmukaisuutta tarvitaan siihen, että tietää milloin ja mitä tekee (luulee tietävänsä?). Periksiantamattomuudella pääset hallille silloinkin, kun kaveri peruu lähtönsä. Ja kuningas: minua väsyttää. Jos olisin jättänyt menemättä silloin, kun kaikki mahdolliset vastukset olivat minua vastaan, tuskin tässä oltaisiin. Mites kiire? Jos väsymys on kuningas, kiire on tekosyiden kuningatar.

Päämäärästä. Tartteeko mainita, että sopivan tavoitteen valinta on usealle helppoa, mutta siinä pysyminen ei. Vai onko sen valintakaan aina niin itsestään selvää? Mikä on kullekin sopivan haastava reitti, ehkäpä se ei sittenkään ole helppo valinta. En ole varma.

Käytännössä tämä sykli alkoi Espanjassa suht nollakunnossa, vaikka 6c upposikin nopeasti, siihen se jäi. Reissun jälkeisten parin halli-5c-viikon jälkeen päätin, että nyt yritetään vetää isompi jackpotti ulos riskillä. All-in. Riskillä tarkoitan huteraa pohjaa. Aloin työstää sopivaa seiskaa ja kun sain sen kulkemaan, ylläpidin tätä tasoa kolmisen viikkoa putkeen. Yleensä setti meni näin: 2x5c+2x6a tai 3x6a tai 5x6a ja 2-4x7a ja tähän kampustelut päälle. Eli volyymi tippu puoleen ja intensiteetti vähintäänkin tuplaantui. Yllättäen kroppa ja sormet alko vaan kestää, mutta missään vaiheessa treeni ei muuttunu muunwalkiksi. Boulderoimassa kävin kerran. Paino ei tippunu, päinvastoin.

Tämmöne pyramidi kuluneelta kymmeneltä viikolta. Riittäisköhän kolmen viikon seiskarypäs seuraavaan steppiin. Saa nähdä. Onhan tuossa hinkattu parisataa metriä yhtä ja samaa sebaria. Kuten näkyy, häntä on heilunu jopa 5c:llä!!! hehhee! ((6c dogit muute uupuu tosta, olkoon) Paras flässi oli Spanskeissa kutosen släbi, johon kundit veisteli beetat. Siitä varmaan tulee kuvia jossain vaiheessa kalenteriin.)

Kiinnitin huomiota vireystilaani hallivisiiteillä; sekä ennen radalle astumista että roikkuessani palauttelukahvassa. Useampaan kertaan haukottelin unisena ennen repimistä ja pariin kertaan olin erittäin keskittynyt ja olo tuntui mukavan vahvalta (plus kaikki muut mahdolliset mielentilat näiden kahden väliltä). Useampaan kertaan alkuotteilla epäilin vahvasti onnistumista. Kait silti halusin onnistua, halusin tikkejä. Se oli tärkeää sillä hetkellä. Ja joka kerta kun lähdin liidaamaan, se meni. Ja joka kerta kruksiotteessa jaksoin skarpata. Väsyneenä ja hapottuneena fokuksen ylläpitäminen on vähintäänkin haasteellista, ehkä auttaa jos ei ole itselleen niin ankara. Muutaman kerran ajatus lähti harhailemaan ihan kunnolla ja kesken liidin kattelin vaan ympärilleni ja pällistelin mitä muualla tapahtuu. Tiesin, että jos ei keskity, tippuu.

Kiipeilyikkuna

Ja ne tippumisharjoittelut Salmiksessa. Otin tavakseni pannuttaa parit kerrat heti lämmittelyliidillä. Sen jälkeen alkoi väsymyskin kaikota. Tuntui auttavan red pointilla.

Yksi suosittu teksti tässä blogissa on epäonnistuminen. Ei mikään voittajateksti muistaakseni, kunhan jotain revitty kasaan. Joka tapauksessa, kyllä nekkuun tuli aluksi nytkin, mutta jokaisella harjoituskerralla reitti meni eteenpäin, jopa lineaarista kehitysvauhtia, mikä tietysti näkyi ja tuntui kreisinä motivaationa.

Entäs se onnistuminen? Mitäs siitä voidaan kirjoittaa ja sanoa? Voidaanko sanoa, että on hyvä nähdä oma kehitys ja onnistumiset kaiken räbeltämisen keskellä. Tämän takia näen tärkeäksi systemaattisemman harjoittelun, jossa jollain muodossa pidetään kirjaa tehdystä työstä ja työn antamista tuloksista.

Onnistumisesta vielä.
Ajatus: ”minä pystyn” on haastava tai miksei jopa vaikea. Ajatus siitä, että voi olla parempi on vaikea. Ajatus siitä, että on parempi jo nyt, on vaikea. Ajatus siitä, että on ollut parempi jo viikkojen ajan, mutta ei ole ottanut kykyä käyttöön on ärsyttävä = ajoitus myöhässä.

Raskas kiipeily on raskasta, oli henkilökohtainen taso sitten mikä tahansa. Tämähän on ehdottomasti kiipeilyn parhaita puolia, joista Jarmokin meitä valisti. Oman tason ylittäminen tilapäisesti tai jatkuvasti on työlästä onnistumista. Sitten kun ylittää oman tasonsa, tietää että on tehnyt jotain oikein, jos siihen on pyrkinyt. Tämän jälkeen voi jopa oivaltaa, että kyllähän tässä pystyy vielä parempaan kohtalaisen pienellä lisäpanoksella. Raskaan työn hedelmät kypsyvät hitaasti. Joskus se kypsyminen vie pidempään etenkin oman onnistumisen hyväksymisen suhteen, joka on varmaan isoin hedelmä. Kuinka monta onnistumista tarvitaan, että lopulta uskoo itseensä?

Itselläni on vaativan pointtaamisen ja monien itse-epäilysten selättämisen jälkeen tarve päästä lepokahvalle roikkumaan. Mielestäni paras greidi maailmassa on yhä huoleton 5c. Se on hyvää ja rauhallista kiipeilyä. Terapiaa. Ja jos innostuu, ni ainaha niitä otteita voi jättää välistä.

Sellasia muistiinpanoja tänäyönä, kiitos seurastasi. Jätä toki kommenttisi, jos siltä tuntuu. 

Paavo opetti miun topoa uimaan..