kollaboraatio 2

6c, vikajatko.Ei menny,ei edes Kroatian kuosilla.
Lisää juttua Hannan blogissa

7a"ish" yläkerta, ei menny perjantaina, eikä sunnuntaina.

Mutta ei ihan kaikilla jää sendit vikalle koukulle. Kuulin nimittäin Mikan (Heikkinen, Oulu) saaneen projekin pakettiin, joten kysyin pari kuvaa ja 7 kysymystä. Skumppaa ja sikareita Mikalle!

Kiitos Mika kuvista ja vastauksistasi.

1) Mikä boulderi? Suositteletko? Ilmeisesti oli kivaa, kun yötä myöten piti rampata?

Lumikivi, Lumijoella. Reitti Pällitesti (7A). Kyllä tuota täytyy suositella, juuri tältä boulderilta löytyy mielenkiintoisia reittejä ja kyseessä on myös Lumijoen korkein kivi. Lumijoen sektori on muutenkin kiva ja sen kaikki 7 kiveä tarjoovat vaihtelevaa kivenlaatua ja vähän kaikentyylistä reittiä. Kivahan tuolla on yötä myöten rampata :)

https://27crags.com/crags/lumijoki/topos/lumikivi

2) Montako kertaa piti yrkätä, mikä beta?

Tuota Pällitestiä oon tyypannu useemmassa sessiossa jo. Nyt oli eka kerta oikeesti kitka-aikaan ja se on tolle reitille aika olennainen juttu, se kun tuppaa kesäaikaan olemaan aika liukas. Toki kovat kiipeilijät tikkaa tuon vuodenajasta riippumatta. Betana käytin aika pitkälle 27cragsin sivuilla olevan reittivideon betaa. Puolivälin pitkässä muuvissa yritin aluksi toisenlaista betaa kun ensin tuntui, että ulottuvuus ei riitä siihen heelhook-toehook-komboon. Lopulta vaihdoin siihen huukkikomboon ja sillä sain reitin sitten tikattua. 

Kiipeilyvuosia on nyt takana reilut 4,5.

 3) Mikä pädi?

Mulla on kaks pädiä. Reilut pari vuotta on käytössä ollu Ocunin Dominator ja menneenä kesänä hankin saman firman Sundance-mallin pikkupädiksi.

 4) Kausi jatkuu valojen kanssa? Onko tavaroita hävinny pimeään mettään?

Kausi jatkuu kyllä jos vaan kelejä riittää. Mulla valojen kanssa kiipeily on alkanu vasta tänä syksynä. Nyt muutama reissu on takana ja kyllä se tuo lisätunteja valosaan aikaan niin, että session vetäminen työpäivän jälkeenkin onnistuu mainiosti. Se on myös ihan oma fiiliksensä kun pimeässä pääsee valojen kanssa tikkaamaan jonkun projektin. Otsalamppua suosittelen kiinteiden valojen kaveriksi. Reitin toppiotteet voi muuten jäädä pimentoon ja alastulo saattaa olla aika petollinen jos ei ole mitään valoa kiven toiselle puolelle. Tavaroita ei ole vielä hävinnyt vaikka viime reissulla yksi valaisimen akku olikin hetken aikaa hukassa. Oli tippunut auton viereen ennen boulderille lähtöä. Tarkkana saa siis olla pimeässä. Session lopussa täytyy aina tarkistaa valojen kanssa kiven ympärystö. Pitää muistaa myös tsekata ettei ole tullut epähuomiossa heitettyä paitaa taikka mitään muutakaan puun oksalle roikkumaan. Niitä ei meinaa pimeässä enää kunnolla huomata. Valoina mulla on ite viritetyt led-valaisimet. Akkuina käytän monitoimityökalun ja porakoneen 10,8V lion -akkuja. Noista virityksistä lähtee kummastakin 1100 lumenia valoa ja se tuntuu riittävän. Kaksi valoa on siitäkin hyvä, että reitin voi valaista kahelta suuntaa, jolloin varjoja muodostuu vähemmän.

5) Mikä kiipeilyssä kiehtoo? Tekeekö se onnelliseksi? Vai kiipeilyhulluksi?

Tää onkin hyvä kysymys. Kiipeily kyllä kiehtoo ja tekee onnelliseksi, mutta miksi. Kiipeilijät varmasti kaikki tietää mikä siinä kiehtoo, mutta "tasamaantallaajille" sitä on joskus vaikeampi selittää. Itelleni kiipeily on jatkuva haaste. Koskaan ei oo valmis ja aina täytyy jotakin osa-aluetta kehittää, että voi päästä seuraavalle levelille.

Kiipeilyhulluus. :) Kiipeily on kyllä sellanen laji, että siihen helposti syntyy se hulluus, ainakin joillakin. Ei siis kuitenkaan tartte olla hullu, että alottaa kiipeilyn, se vaan vie mukanaan kun sille tielle ittensä nakkaa. Omalla kohalla on käyny niin, että mitä enemmän kiipeää sitä enemmän haluaa kiivetä. Ensimmäisen kiipeilyvuoden kerran viikossa -rytmin kun vaihtoi kaksi kertaa viikossa -rytmiin, huomasikin yhtäkkiä kiipeävänsä kolmesti viikossa. Ja ihan samanlaista tarinaa oon kuullu kiipeilykamuilta. Nykyään sitä jo kiipeilyreissulta palattaessa aletaan automatkalla puhua seuraavasta reissusta: Minne mennään, mitä reittiä ja olisko se jo ylihuomenna vaikka tänään vedettiinki viimeset muuvit seittemän sormea teipattuina - kyllä se nahka siitä kahessa yössä sen verran paranee. Ulkokautta tupataan myös jatkamaan kaikenlaisilla konsteilla ja valot on yks keino. Kuivana syksynä niiden avulla voi kiivetä vaikka puoleen yöhön kun vähäinen ilmankosteus ei tiivistykään kiven pintaan kuten elokuun kosteina iltoina. Tätä voi jatkaa lumien tuloon asti. Keskitalvi ollaan sitten olosuhteiden pakosta sisällä, mutta kevättalvella tosikovat kiipeilyhullut käy kolaamassa lumet kiven ympäriltä ja päältä pois. Näin kausi saadaan käyntiin aikasemmin kun kivi on jo kuivaa vaikka metässä on vielä puoli metriä lunta. Voi tää koko touhu jonkun mielestä tuntua hullulta, mutta alan kai ite olla jo niin hullu, että tää on se normaali.

6) Vinkkisi kanssakiipeilijöille, jotka haluavat saada seiskoja tikattuja?

Jos haluaa pelkästään tikata seiskan se voi onnistua jopa niinkin, että valitsee omille vahvuuksille sopivan seiskan projektiksi ja alkaa työstää sitä. Se ei välttämättä mene ekalla sessiolla eikä tokalla, mutta vähitellen kun muuvit alkaa olla hallussa siinä pääsee kokoajan eteenpäin ja jonain päivänä se tulee tikatuksi. Jos taas haluaa, että mikä tahansa 7A menee sessiossa, niin sillon mun mielestä merkkaa enempi volyymi. Pitää kiivetä pohjalle paljon niitä helpompia reittejä, jolloin oma muuvipankki kasvaa ja silmä tarvittaville muuveille kehittyy. Ite yritän enempi soveltaa tätä jälkimmäistä tapaa ja siinä riittää tekemistä vielä. Jospa seuraavilla Boulderfesteillä ei tulis enää vastaan 7A:ta, joka antaa mulle turpaan :)

7a) mikä seuraavaksi?

Riittäähän näitä seiskoja projekteiksi. Pari reittiä olis tässä lähistöllä menoillaan jos vaan pääsee vielä käymään. Lumijoella olis Bankart (7A), jonka ihan viimesistä muuveista kävin tippumassa pari viikkoa sitten. Kiimingin suunnalla Hyttyskivellä olisi oottamassa Broscience (7A+), joka tuntui kohtuullisen iisisti kulkevan loppusessiosta reilu kuukausi sitten. Oikeestaan vaan toppaus släbiluiskalle jäi tekemättä kun jerkku loppu ranteesta.

-mika-

Andy Sisussa

Napattiin Anthony "Andy" Gullsten haaviin. Vielä oli reitti kesken, mutta varsin hyvällä mallilla työ alkoi olla, että saatiin pieni haastis puristettua kaiken tohinan keskellä.

Moi Andy, voisitko kertoa vähän mitä haet kisareitiltäsi?

Herkempää, että joutuu huukkaa ja otteet on laatikoissa, mutta myös teknisempää, että niihin pitää osua aika tarkkaan. Vähä semmosta dynaamista, monipuolista, pitkiä vetoja. Alku on hieman outo. Juuri nyt viimeistelen reittiä ja teen pientä hienosäätöä. Ehkä se toka muuvi tulee mieluummin olemaan vaikeampi kuin eka. Tavoite on siisti esteettinen linja.

Millainen tapahtuma Sisu mielestäsi on? Kilpailu?

Ehkä tämä on enemmänkin show, jos haluaisin kisan näitten tyyppien kanssa, sitten se olisi world cuppi tai maailmanmestaruuskisa. Tämä on tapahtuma, jossa saadaan jengiä kiinnostumaan kiipeilystä. Kisat tulee Yleltä (http://areena.yle.fi/1-3377320)  ja lisäksi telkkarista (TV2 3.4. klo 19:10) tulee Kylmää kiveä dokumentti. Melko hieno kiipeilyviikonloppu!

Käsittääkö ihmiset millaiset kiipeilyn supertähdet on tänne saatu?

Niin, ei tämmösiä tähtiä joka viikonloppu näe. Harvoin pystyy tällai järjestämään.

Miten otteet ja reittipaikat valittiin reitintekijöiden kesken?

Otteet valittiin, että teemana on jenkit vs. suomi. Dave on jenkkikapteeni. Henkalla (Suihkonen) oli nyrkeissä otteet, joista Dave (Graham) valitsi mustat, ja me saatiin oranssit.

Seinäpaikan sai itse valita, mihin tehdään, ja seinien mukaan valittiin otteet, että reitilleen mieleisensä otteet saa valita valikoimasta. (otteet levällään hallin lattialla, satoja mustia ja oransseja otteita).

Luetko kiipeilyblogeja?

Jotain perus instagrammia, facebook, ja nykyään lehdetkin ovat netissä nähtävillä esim. Rock and Ice. Nykyisin Mikkelintyöväen blogia tullut luettua (http://tyovaenkiipeilijat.blogspot.fi), se on ihan mahtava ja paljon sanottavaa jaettua.

Oletko tavoittanut sinun kiipeilyunelmasi?

En ole kyllä ajatellut asiaa. Ei ole suoranaista tavoitetta, koetan elää siten, että elän semmoista elämää, josta nautin ja mitä mä tykkään tehä. Tiettyinä kausina keskityn tiettyihin asioihin, että tänä kesänä ajattelin mennä Ceuseen ja yrittää tosi vaikeita reittejä. Kun taas viime vuonna menin Rocklandsiin ja siellä oli tavoitteena kiivetä vaikeita bouldereita. Tavoitteena päästä työstämisen makuun. Kun kaikki paikat on uusia, niin kaikki reitit on uusia. Että työstätkö yhtä 8ctä vai kiipeetkö kymmenen 8a:ta. Totta kai haluan kiivetä kaikki klassikot ensin ja sitten vasta työstää niitä vaikeampia. Kuukauden reissussa jää yleensä harvemmin aikaa työstämiseen.

Missä vaiheessa tiesit, että kiipeilystä tulee iso juttu?

No se tuli vähän yllätyksenä. Että kun aloitin kiipee kolmetoista vuotiaana, ni silloin Nalle oli jo iso juttu. Että en ikinä ajatellut, että kiipeisin samalla tasolla kuin hän. Että tarpeeks kun tekee, niin siinä kehittyy. Se riippuu motivaatiosta ja asenteesta mitä kyvyillä ja ajalla tekee.

Mikä on sinun vahvuus?

Kyllä sanoisin, että se on pää, että tiedän mitä pitää tehdä. Teknisesti kiipeän varsin hyvin, koska olen kiivennyt paljon suoralla seinällä. Parasta tekniikan kehittämisessä on se, että keksii itse, miten jonkin reitin pääsee omalla tavalla helpommin. Jos ei ole tarpeeksi vahva, tai ei pääse, on pakko keksiä eri tapa.

Analysoin muita kiipeilijöitä ja miten ottaa otteista kiinni, jos mennään hifistelyn puolelle, niin se alkaa olemaan jo mikrobetaa, että miten ranteen kulma on tai miten polvi tarkalleen on sisään tai ulos päin. Se vaikuttaa loppujen lopuksi paljon. Koordinaatio on tärkeää.

Koetko olevasi lahjakas?

Oon kyllä aika lahjakas kuluttaa aikaa kiipeilyssä.

Ennen kiipeilyä pelattiin frendien kaa tyyliin lätkää ja futista ulkona, mutta en koskaan mitään urheillut. Kiipeily loksahti kohdilleen ja kiinnostuin.

Miten siun sormet on kestäny?

Ihan hyvin, yhtä pulleytä huolimatta. Pulleyn parantuminen kokonaan kesti melkein vuoden, ennen ku uskalsi alkaa oikeasti vetämään.

Miten ohjeistaisit naperokiipeilijöitä tai lapsiryhmiä?

Tärkeää on, että oppii kiipeilemään luonnollisesti. Suosittelisin sitä, että keskittyy miten lähtee kiipeemään, että suunnittelet ensin mitä kiipeät. Improvisointi on tärkeää. Osasta nykynuorista näkee, että ne on törkeen vahvoja, mutta sitten kuitenkin jalat lipsuu. Eikä keskitytä tarpeeksi.

Kiitos Andylle haastattelusta.

Muista tsekata myös Andyn esiintyminen aamu-tv:ssä:

http://areena.yle.fi/1-3387942

Isatis

Isatis. Ei siellä Ranskassa, vaan Hertsikassa! Sain kiireiseltä mieheltä audienssin ja kävin loppukesästä ihastelemassa rakenteilla olevassa Isatiksessa näkymiä. Hallista liikkui vuonna 2013 värikästä hypeä, joten pyysin Jarmoa esittelemään projektiaan ja purkittamaan kenties jotain historiallista.

Jarmo Annunen, s.78, eli jo ikämiehiä. Skorpioni, itse tyyneys on Isatiksen takana. Annetaan miehen kertoa tarinaa halleista ja kiipeilystä.

Mistä lähdettiin liikkeelle?

Tarina alkoi Oulusta Lehtolan Janin kanssa. Silloin oli vuosi 2002 ja olin töissä TietoEnatorilla ja satuin olemaan työkeikalla Nokialla. Noksun Kaffilassa tapasin Janin, jonka kanssa olin käynyt BD-tunneilla, mutta Jani oli vaihtanut breakancen kiipeilyyn eikä enää puhunut  juuri mistään muusta. Sami ja Jani olivat menossa yks päivä kiipeämään ja kysyin saanko lähteä mukaan: ”et saa” oli lyhyt, mutta ytimekäs vastaus. Pehmennykseksi vastaus jatkui, että mennään perjantaina kiipeämään Puokkarin nuokkarille, voit tulla sinne kuuden jälkeen. Eihän siinä. Päätin antaa nyrkkeilyhanskoille taukoa ja käydä testaamassa kiipeilyä. Tämä tapahtui siis Oulussa vuonna 2002.

 

Ennakkoasetelma oli se, että kiipeilijät ovat vähemmistöryhmän edustajia ja kekkaloivat seinillä pinkit kengät jalassa (viittaa Anasazin Lace-Uppien väritykseen). Ekalla kiipeilykerralla pääsin pystysuoraa yläköysiseinää kaksi ja puoli metriä ylös. Tuntui, että oon niin paska tässä lajissa, että tätä on pakko jatkaa. Missään muussa harrastuksessa tai urheilulajissa ei tullut vastaavaa kädettömyyden tunnetta.

Sami ja Jani olivat hallitsevat seuran mestarit Oulun Kiipeilyseurassa. Siellä sitten treenattiin muutama viikko, kunnes hallin oveen tuli arkki, jossa oli Yujin kuva. Siinä kysyttiin haluatko kiivetä kuin Yuji? Totta kai halusin! Eihän mulla ollut mitään aavistusta kuka Yuji oli, mutta into oli kova. Ehkä hienona twistinä vois sanoa, että tapasin Yujin Tokiossa ja pääsin puristamaan kättä itse mestarin kanssa =)

c. Paavo Machonen

Kerättiin parinkymmenen taistelijan kanssa euroja kasaan ja lähdettiin ostamaan tarvikkeita. Silloin me tiedettiin sen verran, että (vesi)vaneria tarvitaan ja siitä rakennetaan kiipeilyseinä. Me tehtiin oma treenipaikka ja treenattiin niin maan perusteellisesti.

c. Aki H. (toi hänkki on nii iso, että se räjäyttää tajunnan!!!)

Eka kiipeilyreissu oli Niemiselin reissu. Jälleen kerran kysyin Janilta : ”Pääsenkö mukaan?”. Vastauskin oli tuttu: ”Et”. Ruinasin itseni mukaan ja sen jälkeen ollaan kurvattu Saballa, Opelilla, Audilla, Nismolla, Tojolla ja tietenkin Fiikuksella useat Niemiselin keikat… Niemisel, ehkä universumin paras yksittäinen sektori.

Kun oltiin reissussa Samin ja Janin kanssa Niemiselissä, jutun juoni oli aika simppeli. Minä en pääse mitään ja kundit yrkkää jyrkkää 8a:ta. Hyviä muistoja jäi paljon. Tarvittiin 28 reissua Niemiseliin ennen kuin pääsin ekan reittini. Reitti oli muuten Beavis, 7a. Yleensä saavutus oli jo se, kun pääsin esimerkiksi Wild Thingin (7a+) pultilta pultille ja toppiin. Kiipeilyn jälkeen siirryttiin mökille väsäämään ruokaa, nuotioimaan, saunomaan ja uimaan. Ja tietenkin jauhettiin pastaa aivan huolella. Keulittiin kuinka huomenna projektit tipahtelee ja kasit paukkuu. Kellä paukkui, kellä ei…

Kiipeily ei ole ikinä muuttunu paremmaksi ku mitä se oli Samin ja Janin kanssa noina kesinä. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että Niemiselin reitit ovat otteiltaan sileitä ja hyviä. Pituudeltaan 20-28 metrisiä pumppujuhlia. Mun kiipeilyn juuret ovat tukevasti siellä.

Reissuilla ja reissujen välisinä aikoina tyypeille tapahtui paljon ja Sami vois kirjoittaa noista seikkailuista vaikka oman kirjan, ”Samihullun päiväkirjat..”. Voisi sanoa, että Juha Vuorisen mielikuvitus on Samin todellisuutta ;)

Entäs Vaasa?

Vaasa, matkaa on Oulusta vaan 350km, Suomen fontsu. Ehkä suurin yksittäinen juttu, miksi Vaasa on mulle niin legendaarinen paikka, on Northern Light. Wanha kunnon kiipeilypätkä, jonka katson uudelleen ja uudelleen. Alun perin pätkä tuli  VHS:llä ja painos oli muistaakseni 300 kipaletta. Silloin fiilistelin, että voi kun joskus pääsisi jotain noista reiteistä ja nyt kun katsoo  pätkän uudelleen, tulee mieleen että suurin osa noista bouldereista on kiikuttu. Vaasassa ei ollut koskaan ruuhkaa. Jostain syystä Vaasassa ei ole ollut koskaan hirveämmin kiipeilijöitä, vaikka siellä on kuitenkin satoja kolmen tähden linjoja.

 

Mikä tekee tekee meistä kiipeilijöitä?

Tuskasta nauttiminen.. en tiiä. Joskus oon verrannu ristikkoon, koska hyvä boulderi on yhtä aikaa myös älyllinen haaste. Suurin osa kiipeilystä on tekniikka, jota voi osittain korvata voimalla.

Chorro?

Eka ulkomaanreissu oli Espanjaan, El Chorroon. Ensiksikin en ollut koskaan käynyt ulkomailla ja toiseksi yks reissaajista jäi sille matkalle kolmeksi vuodeksi.

OJ

Vuoden kiipeilyn jälkeen pääsin ekan sporttiseiskan El Chorrossa, nimi oli ”shejk tu dinero”. Eka seiskan boulderi tippui sitten Vaasassa; Lard Bard. Tunsin olevani voittamaton kunnes tuli vastaan 7b. Lard Bardin vieressä on sellainen 7B kuin Überhänk. Olin aivan varma, etten pääse koskaan ”seiskabemaria” kun se tuntui niin mahdottomalta. Se reitti olikin aika Nemesis. Tarvittiin viisi vuotta ennen kuin sain sen kutaleen selätettyä. Lisää tikkilistaa voi kattoa Kuningas Jenssin 8a.nu sivuilta.. Ja nyt  onkin sitten saavutettu tietynlainen plateau. Oon ollut jumissa 7c/7c+ tasolla viimeiset viisi vuotta. Osasyynä on tietenkin Boulderkeskus, mutta toisena suurena syyn oma saamattomuus ja laiskuus. Pitäis kai ryhdistäytyä!

 

Musa?

Suomiräppi ja iskelmä iskee parhaiten. En ole kovin kovin ronkeli musiikin suhteen. Suomikaman lisäksi esim. Johnny Cash uppoaa tosi hyvin. Kiitokset muuten Pölläsen Jarille Cashiin tutustuttamisesta eräällä Lofoottienreissulla…

Esimerkkeinä artisteista vois mainita vaikkapa seuraavat: Suvi Teräsniska, Tapani Kansa, Juha Tapio, Jukka-Poika, Cheek, Notkea Rotta, Ruudolf, Kake Randelin, Hector, Frederik, Katri Helena, Mängimies, Lord Est, Tulenkantajat, Danny ja sitä rataa.

Jostain hyvistä biiseistä vois kai esimerkkeinä mainita Tapani Kansan Äidin Pikkupoika, Kake Randelinin Tarja ja Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän.

 

En juurikaan kuuntele mitään kiivetessäni. Joskus kun tiedän, ettei ketään ole kuuntelemassa 

Forkku?

178cm, 70kg. ”Vetokäen” hauberin ympärysmitta 33,5cm ja forkku 32,2cm.

Missä vaiheessa alkoi tuntumaan, että kiipeilystä tulee isompi juttu?

Heti kun aloitin kiipeilyn vuonna 2002, tajusin että tää on aivan järjettömän siisti juttu. Tarkoitan nimenomaan boulderointia. Kaikessa yksinkertaisuudessaan boulderointi tuntui järisyttävän hienolta.

Kai se fiilis, haastavuus, vapaus, ongelmanratkaisu, monipuolisuus ja itsensä ylittäminen ovat ne hienoimmat jutut.

Se oli jotain sellaista, jota en ollut kokenut missään muussa lajissa. Se fiilis on ihan sama nykyäänkin kun pääsee vaikean tai upean reitin. Jäi koukkuun. Laaki ja vainaa. Desomorfiini, koukuttaa kerrasta ja tietä ulos ei ole.

c. Aki H.

Hyvä ja simppeli laji, joko ihastut tai vihastut siihen. Välimuotoja ei juurikaan ole.

Milloinko tajusin, että siitä tulee isompi juttu? Hyvä kysymys. Kun avasin Pasilan, se oli parasta silloin mitä tiesin. Sama juttu Konalan kanssa. Nyt äskettäin oli Sisumasters ja Salmisaaren bouldertilan avajaiset. Siellä oli paljon väkeä, tapahtuma oli paljon esillä mediassa; radiossa, lehdissä ja televisiossa. Nyt on sellainen fiilis, että nyt tästä voisi hyvinkin olla tulossa iso juttu, vaikka siitä on ollut puhetta esim. Kiipeily-lehdessä jo vuosikymmenien ajan… Nyt Helsingissä on hyvien yhteyksien äärellä useita kiipeilypaikkoja ja -mahdollisuuksia. Kiipeilypaikat ovat vähän niin kuin mäkkäri; jos sitä ei ole, niin ei niitä kaivata, mutta jos sellainen on siinä vieressä, niin kyllähän se alkaa kiinnostaa.

Fontsu?

Fontsu on taivas, Mekka, Medina ja Jerusalem samassa paikassa. Kiipeilyn alusta asti Paldaniuksen Jarno hehkutteli sloupperita ja hiekkakiveä. Eihän mulla ollut mitään käryä siitä mitä se oikeasti tarkoitti.

c. Paavo Machonen

Fontsussa oli perheitä. Siellä boulderointi on koko perheen juttu. Siellä näki, että kiipeily on kaikille. Boulderoinnissa on se etu, että siinä ei ole mitään vaatimuksia ihmisille. Porukat käy piknikillä kivillä.

Eka sektori, jolla kävin, oli Franchard Isatis.  Taisi olla kylmä keväinen aamu, jopa pakkasta. Parkkiksella annettiin ohjeeksi, että kiipeä sinistä circuittia. Niitä revin sitten ihan tolkuttomasti nuoruuden innolla. On ollut myöhemmin tosi mukava palata samoille reiteille, joita komusin silloin joskus. Silloin luulin, että se sektori on vain ne muutamat kivet siinä, kunnes kerrottiin, että sitä jatkuu kilometrin verran vielä eteenpäin. Siinä sitä ihmettelemistä Oulun pojalle riittikin. Ihmettelin myös Fontsussa, että miten kivi voi olla pyöreää. Se oli aika hämmentävää. Olin kuullut puhuttavan slouppereista ja luulin, että ne on niitä mollukkaotteita, mutta tajusin, että se tarkoittaakin jotain enemmän.

Eka kerta tuli myös käsivarsien tulehtuminen AKA fontsusyndrooma. Seuraavalla kerralla syndrooma oli hiukan miedompi ja alkoi vasta puolentoista viikon jälkeen. Kolmannella kerralla ei tullut enää ärtymystä forkkuihin. Fontsusyndrooman voi välttää kyllä, kunhan oppii tekniikan, eikä läiski kiveä kuin lentopalloa ja alkaa kuunnella omaa kehoaan.

c. Paavo Machonen

Suosittelen Fontsua lämpimästi kaikille, ehkä ensin peruskurssille, talvi hallissa ja heti keväällä Fontsuun. Hyvää maitokahvia, uunituoretta patonkia ja Pariisin kevät. Ranska oli samalla myös kielikurssi. Kiipeilyn lisäksi sitä tutustuu ja kannattaa tutustua muitten maiden kulttuureihin. Kiipeillessä ei yleensä mennä mihinkään turistirysään, vaan näkee helpommin paikallista meininkiä. Metsässä tutustuu ranskiksiinkin paremmin. He tuppaavat olemaan joskus töykeitä, koska ne ei tykkää englannista. Mutta puhupa ranskaa, edes pari sanaa, niin ovat heti kertaluokkaa asiallisempia.

Aina kun olen puhunut ranskaa paikallisille, en ole tavannut yhtään töykeää ranskalaista, pelkästään avuliaita ja herttaisia tyyppejä. Kiipeilijät ovat ainakin mun mielestä tosi lungeja ympäri maailmaa. Kiipeily riisuu mukavasti ihmiset virkavaatteista ja -aatteista. 

Erään Fontsureissun missio oli Samille ja Janille kiivetä Hibernatus 8a. ”Jouduin” sitten kiipeemään koko reissun Welanderin  Joachimin kanssa. Jokke avas mun silmät Fontsulle. Sen kanssa me käytiin Drei Zinnenillä, Mont Pivotilla, Gorge aux Chatsilla, J.A. Martinilla ja ties missä. Se muutti Fontsun mun osalta paljon syvällisemmäksi paikaksi ja pääsin sisään siihen mitä Fontsu ehkä oikeasti on. Aina kun näkee Joken, tulee sellainen hyvä fiilis. Se oli ainutkertainen reissu…

Suomikiipeily?

Mun osalta kierto meni pohjoisesta etelään, Niemiselistä, Ouluun, Vaasaan ja sitä kautta Helsinkiin.

Unohtamatta tietenkään Hiidenkirnuja Rollossa. Ensimmäiset neljä vuotta meni näillä mestoilla. Hesassa ulkokiipeily on tosi hajanaista. Laadullisesti ei voi sanoa, onko etelässä tai pohjoisessa parempaa. Molemmissa päissä on hyvää settiä. Sitten on tämä Itä-Suomi, jossa kivet ovat kaukana ja hajallaan, mutta laatu on aivan ensi luokkaa. 

Vuoden 2008 jälkeen en ole oikein ehtinyt kiipeämään Suomessa ulkona. BK tuppaa viemään kaiken ajan. Töitä tekevälle ulkokiikut ottavat helposti 4-6 tuntia, se on paljon se noin arki-iltaa ajatellen.

Reitintekijät ja otteet ovat kehittyneet valtavasti viimeisen viiden vuoden aikana. Nykyisin sisällä voi kiivetä uusia siistejä reittejä joka viikko, verrattuna vaikkapa vuoteen 2005. Silloiset kisareitit ovat nykyisin normihallireittejä. Ennen reittien pääpaino oli ehkä enemmän fyysisen vaikeuden puolella. Nykyään ne vaativat enemmän useampaa attribuuttia kiipeilijältä yhtäaikaisesti.

Pointtina kai on se, että nykyään kiipeilymotivaatio ja -kunto on helpompi säilyttää, koska sisäreitit ovat niin hyviä. Voi panostaa vaikkapa talven treeneihin ja käydä napsimassa keväällä Fontsusta parit klassikot pois kuljeksimasta.

Jarmon bouldervinkit Suomi/Maailma:

6a... Marie Rose, Fontainebleau

6b... Beurre Marga, Fontainebleau

6c... Fil de Aguille, Fontainebleau

7a... Huhu, Jyväskylä

7b... Blown Away, Magic Wood

7c... Pancras Assis, Fontainebleau / Cedar Spine, Rocklands

8a... Niistä mitä oon yrittänyt... Witness the Sickness, Rocklands

Kun nyt näet tuhansia ja tuhansia kiipeilijöitä valuvan ovesta sisään ja ovesta ulos, mitä pistät merkille?

Kuinka normaaleja kiipeilijöistä on tullut =) Ja kuinka nopeasti jengi kehittyy nykyään.

c. Paavo Machonen

Millainen kiipeiljä herättää sun respektit?

Sellainen, joka osaa käyttää (maalais)järkeään. Eli SIIVOAA JÄLKENSÄ, ei heitä teippejä maahan, ei jätä roskia luontoon, ei huuda, kunnioittaa jokamiehenoikeuksia, on hiljaa asutuksen läheisyydessä ja sitä rataa.

Mites geari?

Suosikkikamoja on kai kaikki siistit boulderointikuteet. E9, Nihil, Monkee ja ABK Climbing. Varsinkin E9 ja ABK tekevät tosi siistejä releitä ja käyttävät aikaa uusien, siistien vaatteiden kehittämiseen.

Käytän eri kenkiä eri juttuihin:

Fontsussa normaalisti Instinct VS/Python/Futura. Hänkeillä ja hookeilla Dragon/Team/Blackwing.

Köydellä normisti: Quantum/Miura VS/Arrowhead

Graniitilla: Instinct VS, Arrowhead

Jos Fontainebleau olisi nainen, millainen hän olisi?

Fontsu ois kuin Itä-Helsinki. Kohtelee kaltoin, mut rakastaa silti =)

Sensei Henkka

Prologi

Se oli suurin piirtein joulukuun puoliväli, kun ehdotin Henkalle haastattelun tekemistä. Idea kyti varmaan puolin ja toisin tammikuun ajan. Halusin keskustella tämän veteraanin kanssa treenaamisesta ja jos mahdollista jakaa pari faktaa kiipeilijöille. Mainittakoon lyhyesti vielä, että Henrik Suihkonen on pitkän uran tehnyt kiipeilijä ja nykyisin Salmisaaren kiipeilyareenan toimitusjohtaja.

Henkka, miten kaikki alkoi?

Aloitin kiipeilemään vuonna 84, mutta sillon ei kiivetty suoranaisesti, vaan se oli enemmän retkeilyä frendin kanssa. Kävimme Kebnekaisella ja tämän kautta halusin mennä alkeiskurssille. Vuosi oli -85. Muistan, kun istuin kirjastossa ja luin Jokisen kirjaa. Silloin ei ollut keivejä, joten keskiviikkoharjoitukset vedettiin Taivaskalliolla. Nyt mulla on 2 lasta ja normi asumista Espoossa.

  

Paljon on tapahtunut 80-luvulta 2010 luvulle tultaessa. Valotatko hieman historiaa?

”80luvulla kiipeilijöitä oli Suomessa muutama kymmenen ja naisia yks tai kaks. Eli, jos halusit hengailla mimmien kanssa ni se ei onnistunu kiipeilypiireissä, ellei ryöstäny muijaa mukaan Ranskanreissulta.

Tunnelma oli aika kovaa, ja mentiin Suomalaisen ja brittiläisen kiipeilyn sekoituksella. Muita aktiiveja olivat mm. Ilkka Paloheimo ja Kari Poti. Treenaaminen oli enemmän boulderointia kunnes sporttikalliot tuli kehiin.

Mulla ei tietenkään ollu omaa autoa. Muistan, ku Nummi löyty. Menin bussilla pikavuorolla Saukkolaan, juoksin putsaa reittii, ja juosten takas bussiin ja stadiin. Into oli mieletöntä, oltiin keksimässä ensimmäisten joukossa Suomen sporttikiipeilyjuttua. Reittien vaikeus olisi noussu nopeemmin, mutta kallioita löyty hitaasti. Sillon se oli yks kallio vuodessa ja reitit kesti monta vuotta tehdessä. Etsijöitä oli silloin vähän.

Olhiksella pysty ajaa kaltsin viereen ja jättää kaljakassit nuotion äärelle viikonlopuksi. Kuulostaa romanttiselta, mutta kilpailu koveni ja piti olla kova mentaliteetti. Ennen kaikkea tehtiin sitä itselleen. Ei se ollu pelkästään sitä halus olla kovempi ku kaveri.

Suomen kivilaatu on nii hyvä, että frendiin voi helposti ottaa kymmenen metrin sturtseja. Ehkä meillä oli sellanen tyyli, että helpoille kohdille ei varmistuksia, vaan siihen mihin tarvis. Piissien laitto opittiin muun muassa kiipeemällä toisen perässä. Siinä näki mitkä kamat pysy oikeesti seinässä.

Sisäseinien osalta historia menee sillai, että Granin jälkeen alettiin tekee pääkaupunkiseudulle keivejä. Esim. Saatsi puuhasi Jyväskylässä Hutunkia 90-luvulla ja Kimi Isosomppi oli käyny Ceusessä ja kertoi meille brittien keivimeiningistä. Veikka Gustafssonilla oli seinä- ja otefirma, sitten rakennettiin ekaa Tapanilan hallia. Veikan pajaan Töölöön rakennettiin suomen eka keivi, muistaakseni -92. Kymmenen vuoden aikana tehtiin kaiken kaikkiaan viis boulderkeiviä, joista vika oli sitten se nykyinen ”oikea”keivi. Siitä sitten melkein toiset kymmenen vuotta, ni syntyi kaupallinen bouldermeininki.

Miten kuvailist sun kiipeämiä projekteja ja fiiliksiä?

Fiilikset oli tosi hienoja, mutta harmi ettei Suomessa ole enemmän hyviä mestoja. Silloin se oli mun elämää eikä siihen oikeastaan muuta mahtunut. Sillon ne reitit oli helppoja, kun kiipes niin paljon.

Vikan reitin kohdalla, kun pulttasin Synkron, alkoi motivaatio hiipua. Suomi on hankala maa ja reenaaminen vie paljon aikaa. Pitäis reissata koko ajan, mutta samalla säästää asuntoon.

Oma planeetta, ihan parhaita pätkiä. Olhiksen vaikein reitti, komeet muuvit, siinä reitissä on kaikki se mitä suomen kiipeilyssä ei juuri muuten oo.

Sanotaan näin, että kalliot loppu kesken, joka vaikutti motivaatioon. Jos olis ollu mestoja enemmän, peruskamaakin olis voinu tehä. Suomessa on vanhemmilla reiteillä ihan yhtä pitkät rannarit kuin Ceusessa tai Bouxissa, kun tuli hyvä ote, niin sitten vasta klipattiin.

Ei se mun ansiota ole, luonto on päättänyt miten ne reitit syntyi ja aikajana on pitkä reitinteossa. Koska porukkaa on edelleen vähän, reittejä syntyy hitaasti. Alibin ekat pultit laitto Harri Hakomäki ja Pave Saarela.

Muistan Chris Sharman sanoneen jollain filkalla, että suhtautuminen kiipeilyyn muistuttaa parisuhdetta: alkuun ihastuminen tai alkuromanssi, sitten totaalinen rakastuminen ja lopulta koko elämänkaaren kestävä rauhallinen, mutta syvä suhde. Kuulostaako tutulta?

Kuulostaa hyvin tutulta. Aika monta kiipeilijää yhdistää se, että toimistotyö tuntuu raskaalta. Kiipeilyssä vaikeinta on kuitenkin kova intensiteetti. Kaikki on pelissä koko ajan. Mulle on vaikee mennä konttorille vaan istumaan.

Innostuminen on mulla niin kokonaisvaltaista. Harmi ettei ole enää kakskymppinen. On ollut kuitenkin kiva huomata, että moni vanhaparta on alottanut uudelleen nyt kun Salmisaaren halli on pystyssä.

Mun kohdalla intensiteetti on laskenut, joka johtuu täysin siitä ettei mestoja ole lähellä ja että uusia mestoja ei ole. Kova intensiteetti vaatii kovaa fiilistä. Suomessa tää intensiteetti ei pysy yllä, joka johtuu just paikkojen vähyydestä. Suomessa on vaikee olla eläkkeellä oleva kiipeilijä. Jokainen reitti on krimppaava ja alusta loppuun asti tiukkaa vääntöä, koska reitit ovat lyhyitä. Sinänsä fysiikka ei tuu eteen, kyllähän sitä voi vielä 45vuotiaana kiivetä 9a tufaa ja sellaista.

Mun mielestä sisäseinät auttaa, mutta eivät ratkaise intensiteettiongelmaa. On eri asia, jos on rahaa lentää Sveitsiin mökkeilee silloin kun huvittaa. Sekin tekis onnelliseks jos Suomessa ois yks Half Dome.

Ketkä olivat tai ovat yhä sinun esikuvia?

Patrick Edlinger, Güllich, Glowacz.

Edlingerin filosofia rautaa. Arvostan myös sitä, että Glowacz on siirtyny kiipee vuoristoon.

Suomessa kiipeily on ollu mun elämäntyö. Tää hallin rakentaminen on niin hieno tunne. Voi olla naivii ylistää tätä porukkaa, mut meillä on tosi hauskaa duunata tätä hallia.

Mulle on koko tän ajan kiipeily ollut emootio. Esim. Olhava oli” mun paikka”, jonne sai tehdä reittejä. Nyt parikyttuhatta harrastajaa käy siellä ja meininki on muuttunut.

Miten pääsee plateaun yli?

Yleensä näen suurimmat muutokset ku jengi lähtee ulkomaille kiipee. Yleensä kotimaan kamaralla kiivetään liian kovaa ja määrällisesti liian vähän, jolloin ei oikein kehity. Silloin pitäis kiivetä määrää paljon enemmän ja pikkusen himmata.

Jos katotaan esim. näitä nuoria 8a:n kiivenneitä suomineitoja, jotka kehittyy nopeesti, ni ne on ollu yleensä ulkomailla pidempään. Jos haluaa reissussa saada vaikean reitin kiivettyä niin senkus kevennät hieman tehoja ja lisäät määrää paljon. Kunnon lepopäiviä ja tarpeeksi pitkiä reissuja. Se on niin, että 8c:n sporttikiipeilijä on ”vasta” hyvätasoinen harrastaja ulkomailla.

8b:n kiipeilijä ei ole fyysisesti lähelläkään omia rajoja. Lyhyemmin sanottuna normaalille, perusterveelle ihmiselle fysiikka ei ole rajana, eikä 8b. Kiipeily vaatii paljon aikaa ja valtavan määrän metrejä. Kehitystä nopeuttavia tekijöitä on useita sun ympärillä koko ajan, esim voimaharjoittelu. Jos katotaan tilastoja niin Suomessa 8a on jo aika yleistä. Enemmän kallioita niin se olisi viikonloppukiipeilijän standardi.

Mun vinkki yleisesti on, että vedät Espanjassa puol vuotta. Kehitys vaatii sellasen stressittömän ympäristön, jossa voi kiivetä tänään ja vaikka huomenna.

Sun harjoitteluperiaatteet ennen ja nyt?

Sillon kaltsit oli loivempia, kaikki, myös ne, joita kiivettiin ulkomailla. Maailmallakin vaikeet reitit oli lyhyempiä, esim Action direct ja Hubble. Tänään muotia ovat pitkät reitit, standardi on jo 35-55 metriä. Reiteillä se sama jatkuu pidempään, mutta numero nousee.

Talvella reenattiin keiveissä boulderointia, ennen kaupallisia halleja.. siinä sai krimpata viidessätoista vuodessa melko paljon. Tavallaan me rakennettiin suomeen kiipeilymaailmaa nuorelle polvelle. Esimerkiksi olin keivillä väijyssä, silloin kun Nalle kävi siellä pikkumiehenä räpistelemässä. Se dynoili pieniltä jalkaotteilta, ja tajusin että toi jätkä tajuttoman vahva.. pian se oli MM-kisoissa viidentenä.

Entä muut lajit?

Muut lajit ei oikeestaan koskaan napannu.

Mikä on sinun mielestä kaikkein haasteellisinta treenaamisessa?

Lyhyesti; intensiteetti ja oikean intensiteettitason helpottaminen oikeaan aikaan. En oo kovin lahjakas fysiikaltani. Normitallaaja vaan. Ainoastaan kovimmat urheilijat pystyy pitämään raivokkaan intensiteetin päällä koko ajan. Vaikkapa formuloissa harva kaveri pystyy ajaa kaikkein nopeimpia kierroksia koko ajan, jatkuvasti ja ihan joka sekunti, no sitten joku Kimi pystyy…

Tällä hetkellä mä oon Suomen parhaita 7a:n kiipeilijöitä, kun menee hyvin menee hyvin, mut sit ku menee vaikeeks ni hyytyy tyystin.

Matalammalla tasolla tulee kiivetä todella paljon ja kovalla tasolla yli oman maksimin. Niin kovaa, että sitä on edes vaikea saavuttaa.

Yleensä pyritään tekee saman tyyppisiä harjoituksia koko ajan ja ollaan mukavuusalueella. No pain no gain. Kun kova vaikeus laskee, silloin määrän pitää olla paljon.

Mulle määrällisesti paljon tarkoittaa sitä, kun ollaan reilusti huipputason alapuolella ja silloin pitää pystyy kiipee ainakin viistoista reittii päivän aikana. Mielellään tätäkin enemmän. Ajallisesti kannattaa mennä fiilispohjalta, kuin seurata periodijärjestelmää.

Mulle parhaat kehityspyrähdykset tullu siitä kun on vaihtanut fokusta täysillä, ja suosittelisin varsinaisen orjallisen jaksottamisen sijaan vaan painopisteiden vaihtamista. Periodisessa harjoittelussa on vaarana se, että sen tekee systemaattisesti väärin. Lisäksi jos sen saa kerran onnistumaan, sen toistaminen samanlaisena on vaikeaa tai mahdotonta.

Ainoastaan Saatsin Juha pystyi tulostaa kaiken ulos pelkästä fyysisestä rääkistäJ

Normaali-ihmiselle painopisteet ja soveltaminen tärkeämpää, kuin pelkkä voimaharjoittelu.

Jos tehään oikeesti paljon, ni sit tehään oikeesti paljon, ja lasketaan rauhassa intensiteettiä.

  

Millainen kiipeily maistuu tällä hetkellä parhaalta?

Pitkät reitit nykyisin. Rakastelu on muuttunu rauhallisemmaks.

Tuliko sulla raja vastaan kehityksen suhteen?

Olkapään takia puoltoista vuotta taukoa, joka oli vakava paikka.

Ykskään vaikee reitti ei tuntunu vaikeelta, kun mä ne kiipesin (Alibi, Oma Planeetta ym..).

Ei tuntunu missään..

Miten aloittelevien ja kokeneiden kiipeiljöiden "mokat" eroavat toisistaan sun mielestä?

Molemmilla sama. Määrä ja intensiteetti.

Yksinkertaisia lääkkeitä. Hiihtolatu maistuu raskaalta, koska sä teet sitä harvoin hiljaa ja vähän. Hiihdä oikeesti kovaa tai rauhallisemmin mutta pitkään. Ihmiset tietää asioista aika paljon, mutta monella on silti aika paska kunto. Ennen tiedettiin vähemmän, mutta porukka oli paremmassa kondiksessaJ Nykysin ollaan tosi fiksuja läskejä (kuten mä) ja laiskoja (kuten mä).

Ruokavalio? Suositko/Vältätkö joitain ruoka-aineita?

Unohtakaa dietit.

Salmisaari, ehkä Suomen mahtavin halli. Miltä tulevaisuus näyttää?

Meillä on pari uutta halliprojektia työn alla. Meillä on niin hyvä ja innostunu jengi, jolla on todella kova tsemi päällä. Mä oon ite Itä-Heslsingistä kotosin, joten olisi kiva tehä vanhoille kotihuudeille joku mesta. Mietittiin jossain vaiheessa Salmiseeren valmistuttua, että tää on tässä ja enää ei lähetä uutta hallia intoilemaan, mut sit, helvetti, ei tässä vielä voi eläkkeelle jäädä eikä meillä ole Suomessa vuoria, joten viritetään jotain uutta ja ihmeellistä!

Loppuun vapaa sana?

Kunhan jengi osais olla varovaisia hallissa eikä törttöilis.

Hyväksyttäis, että sisäkiipeily on oma laji ja että pitää olla varovainen, koska häly ja rutiinit aiheuttaa keskittymisen löystymisen.

Ulkokailliolla onkin sitten tiukempi paikka. Nummessa kun kiljuu ja karjuu tarpeeksi niin se paikka on sitten mennyttä – niille jotka ei oo huomanna niin siinä asuintalo ihan vieressä. Sama koskee Falkkareita ja montaa muutakin paikkaa. Paikat pitäs pitää siisteinä ja käytöksen pitäs olla hillittyä. Sitten meillä on mahdollisuus jatkaa Suomessa ulkona kiipeilemistä yleensäkään.

Epilogi

Kiitän Henkkaa avarakatseista suhtautumisesta ja omien kokemuksien jakamisesta suoraviivaisesti.

Itselleni jäi elävästi mieleen projektointia koskeva vastaus: "eipä ne juuri tuntunu missään". Siitä tietää, että alkaa olemaan hyvässä kondiksessa, kun oma maksimi ei tunnu missään. Sopivan motivoiva tavoite.

Pertun taiteellinen puoli

Tämä haastattelu kertoo Perttu Ollilan järjestämästä näyttelystä Viimeinen ehtoollinen, jonka avajaiset vietettiin 17.4.2011 Turun Tuomiokirkossa.

Tuomiokirkossa avattiin merkittävä taidenäyttely. Toit Andy Warholin takaisin kirkkoon. Oliko tämä pisin ja tähän saakka vaativin projektisi? Kuinka greidaisit näyttelyn järjestämisen?

Tämä oli pisin ja vaativin taideprojektini. Hieman vastaava impulssi uudenlaisten merkitysten asettamiseen ohjasi jo TOP 10 -näyttelyä (2006), johon kokosin edustavan joukon suomalaisten levynkansikuvittajien originaaliteoksia. Tuo unohdettu taiteenlaji oli silloin ensimmäistä kertaa taidemuseossa. Viimeisessä ehtoollisessa impulssi vaan on vielä paljon vahvempi: lokaalisti Turun Tuomiokirkon valjastaminen huippunykytaiteen näyttämöksi, globaalisti uudenlainen Warholin esittämisen tapa. Kun sain projektin vireille ja tajusin sen merkittävyyden, lupasin itselleni, että vien sen loppuun asti. Kysymys greidaamisesta on osuva, ei numeroiden tähden vaan kiipeilyprojektivertauksen. Tässä on kaikki tähtitieteellisen greidin edellytykset: näennäinen mahdottomuus, rohkeus, kokonaiskeston edellyttämä sinnikkyys, projektin eteen tehdyt uhraukset, pimeät hetket, maaninen loppukiri. Yksittäisiin kiipeilyreitteihin en ole kohdentanut näin paljon uurastusta, kiipeilyyn yleisesti kylläkin. 

Laitettiinko AW:n työt tarkoituksella pieneen huoneeseen ja onko tässä vertauskuva hänen mieltymykseen haluta pysytellä anonyyminä hieman taustalla joka kerta kun hän kävi kirkossa?

Sijoitukseen oli ensinnä käytännölliset syyt, pienen tilan kontrolloitavuus ja isompien kappelien varaaminen suurille installaatioille. Toiseksi tykkäsin siitä dramaturgiasta, että Warholin ehtoolliskuvat ovat rauta-aidan takana – ikään kuin pyhättö sellissä. Katsojan on hieman jopa kumarreltava päästääkseen siihen tilaan. Tuo minkä sanoit, Warhol piilossa, on lisänäkökulma näyttelyarkkitehtuuriimme, tulkituksi tulemista, joka miellyttää minua. 

Millä perusteella valitsit juuri nämä työt ja artistit näyttelyyn?

Teema ohjasi, samoin kunnioitus näyttelytilaa kohtaan ja sen tuomien rajoitteiden hyväksyminen. Ajattelin onnistuvani vain parhailla taiteilijoilla. Warhol oli koko näyttelyn alku ja juuri, ja minua motivoi uudenlainen tapa paikantaa Warholia taidehistoriaan. Francine LeClercqin installaatio mise en [s]cène oli ollut esillä vain kerran aikaisemmin. Sitä suunniteltiin esitettäväksi Lontoon Saatchi-galleriassa, mutta tuo hanke ei onnistunut. Halusin sen Turkuun kulttuuripääkaupunkivuodeksi, pois varastosta ja vieläpä esille sakraalitilaan. Teos on älyllisesti kiehtova ja visuaalisesti aavemaisen hieno. Kolmanneksi meillä on Agricola-kappeli, joka on ehkä näyttelyn kaunein kappeli ja epäsymmetrisyydessään hankala paikka taideteokselle. Pauno Pohjolainen otti vastaan tehtävän luoda kokonaan uusi teosryhmä tähän tilaan. Kenelläpä muulla taiteilijalla olisi ollut voimaa ja rohkeutta tähän työhön? Lopputulos on vaikuttava.

Sinut tunnetaan kiipeilypiireissä kiipeilylle omistautuneena persoonana. Kuinka pystyit yhdistämään pitkät jopa 14-tuntiset työpäivät, näyttelyn valmistelun ja kondiksessa pysymisen?

Pelkistin elämäni. Loppukirin alkaessa ilmoitin, etten ole tavattavissa kahteen kuukauteen muualla kuin treenipäivinä läheisellä boulder-salilla. Jätin pois kaiken turhan liikennöinnin, esim. lounaspaikassa käymisen, mihin meni aina liikaa aikaa. Treenipäivinä tein yhden normaalin työpäivän, sitten treenihetki, sitten takaisin yötöihin. Tällä metodilla treenistä tuli todellinen henkireikä, ja sitä jaksoi kiskoa muoviotteita sydämensä kyllyydestä. Treenikalenteri ei näytä toivottoman huonolta, mutta enpä löydä siitä myöskään tuttua systemaattisuutta. Lisäksi tuli hiirityöläisen vaivoja eikä unta ollut riittävästi. Katsotaan, mitä kesä tuo tullessaan. Ehkä käytännön syiden sanelema boulder-painotteisuus näkyy innokkuutena alkukruksikkaisiin haasteisiin.

Mistä saa nimmarilla varustettuja kirjoittamiasi näyttelykirjoja?

Kirjaa Viimeinen ehtoollinen; The Last Supper in Turku Cathedral saa Turussa ainakin Tuomiokirkolta, Pienestä kirjapuodista, Kansallisesta kirjakaupasta, Akateemisesta kirjakaupasta, Taidemuseon myymälästä, museokauppa Laurentiuksesta ja taidekappelista. Minut voi yrittää kutsua kahville näihin mukaviin paikkoihin, niin kynäilen jotain etusivulle.

Lehtiartikkelien mukaan näyttely sai medialta runsaasti huomiota. Mitä opit näyttelyn järjestämisestä ja mitä seuraavaksi? Tuleeko lisää kirjoja?

Tässä on nyt mobilisoitu niin isoja asioita ja hitaita organisaatioita, järjestetty transatlanttisia taidekuljetuksia ja hankittu rahoitusta, että ehkä seuraava projekti tuntuu jopa helpolta. Mikä se sitten onkaan. Kirjoja tullee vielä, ideoita ainakin on. Se kiipeilykirjakin on vielä tekemättä, se missä ei todellakaan opeteta solmuja, ankkureita, muuveja eikä treenaamista. 

 

Joko on seuraava kiipeilydestinaatio tai projekti kiikarissa? Millä suunnalla kiilanippu kilisee kesällä?

Kalenterissa on ulkomaan reissuja, Villiin länteen on ikävä, ja koetan kyllä kunnon nurkkapatrioottina edistää Varsinais-Suomen kiipeilyä – siten kuin minä edistämisen ymmärrän. En  nimeä kohteita etukäteen. Tämän viisauden opetti aikoinaan eräs toinen kiipeilijä: ”Kuulet sitten, jos onnistun.”

Kiipeily ja hengellisyys? Kiipeily liikuttaa ihmisen kehoa ja mieltä, oma näkemyksesi tästä?

Ajatellaanpa vaikka pitkien seikkailureittien kiipeämistä: Yhtäältä dynamiikka kiipeilyparin kanssa, toisaalta absoluuttinen yksinäisyys köyden terävässä päässä. Sitten se kummallinen hybriksen rauha, kun lakkaa jännittämästä ja pystyy hiipimään metritolkulla blankkoa feissiä. Sen vastinparina nemesiksen kauhu, kun ylhäältä alkaa kuulua kivivyöryn jyly ja kaikki se hallinnan kokemus pirstaloituu. Topissa on melkein aina kaunista. Maailma näyttää silloin parhaalta mahdolliselta maailmalta, ja kiitos itselle sekä kiipeilyparille ei tunnu riittävältä. En oikein tule toimeen arjen ikävystyttävyyden ja ajan hengen pinnallisuuden kanssa. Kiipeilyä voisi verrata ikivanhaan erämaakilvoitteluun – näiltä retkiltä on joskus jopa vaikea palata takaisin. Kehon treenaaminen ei ole vain Narkissoksen ansa, sillä se tähtää kiipeilyn hengellisen kokemuspuolen voimistamiseen. Nämä kokemukset muistan maailman tappiin asti. 

Vapaa sana

Projektit vaativat aina lähimpien ihmisten tsemppausta ja ymmärtäväisyyttä, niin myös tämä taideprojekti. Kiitos kannustajille! Käykäähän kirkolla.

T. Perttu

-----------
Kiitos Pertulle kattavasta ja mielenkiintoisesta haastattelusta. Lyhyesti voisi kiteyttää, että jos ajan käyttää tehokkaasti hyödyksi, on mahdollista tehdä pitkää päivää ja pysyä iskussa. Tämä on tietysti hyvä uutinen meille kaikille uraraketeille. Ilman terävää fokusta ei tipu timantteja.

This interview is about Perttu Ollila and the art exhibition he curated. A big work. Perttu is famous for his passion for climbing as well as art. The opening of the exhibition was held in the Turku Dom 17.4.2011. The works from artists such as Andy Warhol, Pauno Pohjolainen and Francine LeClercq were presented. Thank you Perttu this interview and your insights about climbing! Keep it up!

Nordic Champion 2011

The Nordic Championships 2011 will be remembered as well organised and colourful event in Turku Bouldertehdas.

My role as a part of the BT-team was to work as a door man and during the finals present the finalists. The day was long and demanding, but everything went fine. Good job everybody! Here we have some pictures from the day. 1) Competitors in the isolation, listening the general competition info and rules. 2) Daniel (mr. Flash) Andersson, qualifications. 3) And Robert manteling his way to the top in finals.

 

Just before the awards I started to ask some questions from Robert, but we didn't get really far so we finalized the interview two days later. The funny thing was that I didn't know that five minutes later I would announce him as the winner of the Nordic! I call it intuition! Anyway, here it is, check it out:

1) Tell us about yourself Robert?

Robert Rundin -87. Have been climbing for 9 years this fall. I've worked with climbing for 8 years. I live in Stockholm with my girlfriend Daniela Ebler who also work with climbing.

2) How did you start climbing?
Robert: I was recognized as a talent when i started and fell in love with climbing. I went to the gym every day and spent hours just climbing. I climbed my first 8a back in -05 and I haven't really tried to raise my redpoint level outdoors since then, but I've raised my onsight/flash level to the same.

3) Your training principles?

Robert: 

I work full time in Stockholms best climbing gyms as a routesetter. I climb 5-7 days/week, climbing the boulders I build daytime and then having a session with friends in the evening. I've been building for a lot of competitions in Sweden and I'm familiar to the competition scene. I'm comfortable in the environment.

This year is the first time I've trained with a goal: Worldcups. Now I made a training program that I tried to follow, and that's more than before when I just climbed for fun.

4) Many of the competing climbers are usually quite nervous before the competition attempts (lead on-sight & boulder). How do you control your emotions? Do you train for it?

Robert:

Of course I'm nervous on some competitions and sometimes it gets to me. The best way to learn how to control your emotions in competitions is to compete. You always learn something new from every comp.

5) How about the psychological side of competitions? According to the book Revelations by Jerry Moffat, he says that he read guides for mental control and positive thinking to fix his confidence and psyche for competitions. Did you have this kind of feeling before the competitions: "Today I will win this comp. I'm in perfect shape. I've been working really hard. I'm happy and this is fun" ? Or did it just happen?

Robert:   I guess it just happened, I've been feeling strong and climbing better the last couple of months. I knew I would do fine if I climbed well. But anything can happen in climbing. After the qualification I felt strong but I was really mad that I didn't do problem #4. In the final I felt the same way, strong and confident. But as anybody else I can have shit days. But it feels good because I know that I can get stronger and I know what I need to get better at.

6) You are going to Fontainebleau soon. Have you got any tick list on your mind?
Robert: Yeah, I'm really psyched to go. The plan was originally to go to the first Worldcup in Milan. But in lack of a response from our federation I bought a ticket to Font instead. I was there two years ago and then I just climbed a lot. from 7b down. This time I'm keen to try some of the classics:

- Everything in Cuvier Rempart
- Duel
- Control technique
- Hypothese
- Karma
- ...the list is long =)

7) Do you have some other sports or hobbyes? Running, darts, poker, playing guitar, swimming, art, books?

Robert: Hobbies... hmm. Climbing, girlfriend, climbing, coffee (used to be a barista), climbing, biking (fixed or one wheel), climbing

8) During the Stockholm Nordic competition finals 2010 you put up quite a show. Do you climb the better the more there is cheering?

Robert: Thanks, yeah that gym is sort of my second home. So I felt comfortable and everybody was cheering like crazy. Of course I climb better when people are screaming at me. It's a really good boost.

9) General feedback about the climbing facility Bouldertehdas? Or the competition arrangements?
Robert: The boulder gym was smaller than the gyms I'm used to be in. But the boulder problems were good and the arrangement was really good. All cred to the gym and the people arranging it.

10) Free word
Robert: A big thank you to Solna Klätterklubb and Daniela Ebler for organizing everything. Really nice of them to sponsor so many people to go compete. Thanks to all great Swedish climbers for a nice trip. And thank you everybody who contributed to a nice Saturday night.

I'll see you around, at the crag or at the next competition.
Best regards//Robert Rundin

-----

I personally like the best how Robert answers 7th question:D

Keep it up!

Some more pics from the day: Route making, isolation, Christian, Olli, qualifications, finals and of course our young rising stars.

Ilellä on kyllä muikea ilme:)