Boulderintallaaja liidikurssilla

Sain Mikalta tarinan alkuvuoden liidikurssin fiiliksistä.

Boulderintallaaja liidikurssilla tammikuu 2017

Fiilikset ennen kurssia

Aamu. Sitä tietää tekevänsä illalla jotain uutta, erikoista, jotain joka on seuraava askel. Takana viisi vuotta boulderointia ja sen verran yläköyttä, että tietää mikä on kasisolmu. Sillä kokemuksella ei vielä tiedä mihin on menossa ja miltä se tuntuu. Ei edes jännitä kun ei tiedä mitä siinä pitäisi jännittää… Jotain spesiaalia tässä täytyy olla, koska monet kiipeilykaverit oli jo viikkoja sitten tulleet kyselemään kuulemiensa huhujen todenperäisyyttä: ”Ootko tosiaan menossa liidikurssille…”.

Iltapäivä. Työpäivä on ohi ja safka nopeasti naamaan. Perinteisten boulderikamojen joukkoon pitää tällä kertaa heittää erikoinen lisä; valjaat ja atc. Autoon ja nokka kohti Oulun kiipeilykeskusta. Nyt tuntuu ensimmäisen kerran pieni jännitys ja epäluulo. Mitä tästä muka olisi tulossa.

Kurssi alkaa

Kun pääsen perille muut kurssilaiset on jo keskuksella ja kurssin vetäjäkin kävelee vastaan vaikka edellisenä päivänä oli kertonut myöhästyvänsä vähän. Kaikki on entuudestaan tuttuja ja ainakin boulderia on väännetty yhessä. Ilmapiiri on rento, ihan hyvä lähtökohta kurssille.

Ekana mennään koulutustilaan kattelee vähän perusteita tulevasta. Alkujutustelun jälkeen kouluttaja kertoo erilaisista kiipeilyköysistä ja niiden ominaisuuksista. Lisäksi kerrataan muutama solmu, tai no, toisin sanoen opetellaan pari uutta sen kasin lisäksi. Niitä tarvittaisiin enempi sitten jos tämä sisäliidi viedään sitten lumien sulettua ulkokallioille. Se olisi ainakin itelleni vakaa aikomus, toivottavasti kevään tullen on vaan aikaa moiselle touhulle. Lisäksi käydään läpi muitakin kalliopuolen asioita..itelläni alkaa mielessä jo kiilua se päivän agenda, eli sisäliidi. Nyt seinälle ja äkkiä.

Seuraavaksi siirrytään alakertaan kurssiseinän ääreen, joka onkin osuvasti nimetty Kindergardeniksi. Olo on kuin lastentarhan pienillä viikareilla, jotka tällä kertaa ovat kiltisti ja vain kuuntelevat mitä opettajasedällä on sanottavana.

Koulutusseinän viereisellä seinällä roikkuu pari jatkoa joihin tehdään muutamat harjoitusklippaukset, jalat vielä tukevasti maassa. Tämän jälkeen noustaan seinälle tekemään samaa harjotusta varsinaisen kurssiseinän ensimmäisiin jatkoihin, molemmilla käsillä molemmilta puolilta jatkoa. Kyllä se siitä alkaa jo jollain tapaa sujua.

Kouluttaja pyytää klippaajat seinältä alas, jotta voidaan käydä läpi liidaajan varmistaminen. Parhaiten se sujuu pistämällä joku kiipeemään ja minä pääsin ekana seinälle. Köysi kiinni valjaisiin ja varmistuslaitteeseen. Crosscheck ja ei muuta ku seinälle. Valkkasin reitiksi jonkun mukavan vitosen ja ensimmäinen jatko tuli vastaan äkkiä. Klippi siihen ja matka jatkuu. Muutaman jatkon päästä kouluttaja huutelee alhaalta, että "tuuppa alaspäin ni pääset näkemään varmistamisen alhaalta käsin". Oisin mielellään jatkanu ankkurille asti, mutta heittäydyn kuitenkin köyteen. Matkalla alas sitä vasta tajuaa, että hei, meikä liidas just ekan pienen liidipätkän. Hyvä fiilis. Tämähän toi ihan uuden vinkkelin koko kiipeilyyn, ihan eri kuin yläköysittely!

Seuraava kiipeilijä seinälle ja voin itekin keskittyä siihen kouluttajan tekemiseen varmistamisen parissa. Ennen ensimmäistä klippiä spotataan bouldereilta tutulla tyylillä, ei liikaa köyttä ulos ennen neljättä klippiä, katotaan kiipeilijän perään, että klipit menee oikein ja niin eespäin. Check! Nyt ollaanki jo valmiita harjottelemaan ihan pareittain ja noustaan ylös parit reitit. Varmistaminenkin tuntuu yllättävän helpolta, ajoittain jopa helpommalta ku yläköysittelyssä, toki liidissä pitää olla enemmän hereillä kokoajan ja seurata kiipeilijän tekemisiä.

Päivän viimenen harjotus on tippuminen. Se täytyy oppia, jotta voi kiivetä kovaa. Hullulta kuulostaa, mutta tottahan se on. Jokainen saa vuorollaan kiivetä sopivalla hänkin pätkällä yli viidennen jatkon ja hypätä sieltä köyden varaan. Ja jokainen saa myös varmistaa tällasen tippumisen. Kyllä sieltä kaikki hyppäsi alas. Varmistaminen oli melkein jännittävämpää kuin ite hyppy, varsinkin kun tiesin kiipeilijän olevan vajaan kymmenen kiloa mua painavampi. Kyllä siitä iloisesti seinälle lensi ku kaveri pomppas köyteen.

Kurssin jälkeinen itseharjoittelu

Nyt kurssista on aikaa reilu kuukausi ja liidailua on tullut harjoteltua ainakin pari kertaa viikossa. Täytyy kyllä todeta, että vähintäänkin mukavan twistin tuo liidi antaa pelkän boulderoinnin oheen ja voi sitä suositella ihan kaikille, jotka pelkkää boulderia vääntää. Näitä kahta voi hyvin vetää peräkkäisinä päivinä kun varsinkin näin keltanokkana ne liidireitit koostuu pääasiassa otteista joita boulderilla pitää kahvoina. Tuntuu, että sormet saa lepopäivän kun liidaamassa käy. Oulun kiipeilykeskuksella liidikurssiin kuuluu kuukauden kiipeilykortti ja ite kävinkin melkein joka päivä kiipeemässä. Käyntikertoja helmikuun 28 päivän aikana tuli yhteensä 22 ja suunnilleen puolet niistä oli liidikertoja.

Liidaaminen on alkanu tuntua jo ihan luonnoliselta. Tippumisetkin sujuu aika kivasti kun siihen on saanu harjotusta melkein joka kerralla. Hänkillä pulssi kiihtyy ja kämmenet hikoaa vaikka kuinka helppoa reittiä menis, jännä juttu kun kuitenkin se on se kaikkein turvallisin paikka tippua. Eniten lisäharjottelua vaatii klippaaminen. Tuntuu, että vieläki siihen menee turhaa aikaa ja varsinkin hänkillä se korostuu. Täytyy varmaan viritellä kotiin pari jatkoa katosta roikkumaan, jotta voi sohvalla istuessa reenata klippejä.

t. Mika

----------

Kiitokset Mikalle tästä jutusta. Toivottavasti tämä kannustaa muitakin menemään liidikurssille.
Ehkäpä saamme Mikalta lyhyen koosteen ulkokiipeilystä kevään mittaan.

kollaboraatio 2

6c, vikajatko.Ei menny,ei edes Kroatian kuosilla.
Lisää juttua Hannan blogissa

7a"ish" yläkerta, ei menny perjantaina, eikä sunnuntaina.

Mutta ei ihan kaikilla jää sendit vikalle koukulle. Kuulin nimittäin Mikan (Heikkinen, Oulu) saaneen projekin pakettiin, joten kysyin pari kuvaa ja 7 kysymystä. Skumppaa ja sikareita Mikalle!

Kiitos Mika kuvista ja vastauksistasi.

1) Mikä boulderi? Suositteletko? Ilmeisesti oli kivaa, kun yötä myöten piti rampata?

Lumikivi, Lumijoella. Reitti Pällitesti (7A). Kyllä tuota täytyy suositella, juuri tältä boulderilta löytyy mielenkiintoisia reittejä ja kyseessä on myös Lumijoen korkein kivi. Lumijoen sektori on muutenkin kiva ja sen kaikki 7 kiveä tarjoovat vaihtelevaa kivenlaatua ja vähän kaikentyylistä reittiä. Kivahan tuolla on yötä myöten rampata :)

https://27crags.com/crags/lumijoki/topos/lumikivi

2) Montako kertaa piti yrkätä, mikä beta?

Tuota Pällitestiä oon tyypannu useemmassa sessiossa jo. Nyt oli eka kerta oikeesti kitka-aikaan ja se on tolle reitille aika olennainen juttu, se kun tuppaa kesäaikaan olemaan aika liukas. Toki kovat kiipeilijät tikkaa tuon vuodenajasta riippumatta. Betana käytin aika pitkälle 27cragsin sivuilla olevan reittivideon betaa. Puolivälin pitkässä muuvissa yritin aluksi toisenlaista betaa kun ensin tuntui, että ulottuvuus ei riitä siihen heelhook-toehook-komboon. Lopulta vaihdoin siihen huukkikomboon ja sillä sain reitin sitten tikattua. 

Kiipeilyvuosia on nyt takana reilut 4,5.

 3) Mikä pädi?

Mulla on kaks pädiä. Reilut pari vuotta on käytössä ollu Ocunin Dominator ja menneenä kesänä hankin saman firman Sundance-mallin pikkupädiksi.

 4) Kausi jatkuu valojen kanssa? Onko tavaroita hävinny pimeään mettään?

Kausi jatkuu kyllä jos vaan kelejä riittää. Mulla valojen kanssa kiipeily on alkanu vasta tänä syksynä. Nyt muutama reissu on takana ja kyllä se tuo lisätunteja valosaan aikaan niin, että session vetäminen työpäivän jälkeenkin onnistuu mainiosti. Se on myös ihan oma fiiliksensä kun pimeässä pääsee valojen kanssa tikkaamaan jonkun projektin. Otsalamppua suosittelen kiinteiden valojen kaveriksi. Reitin toppiotteet voi muuten jäädä pimentoon ja alastulo saattaa olla aika petollinen jos ei ole mitään valoa kiven toiselle puolelle. Tavaroita ei ole vielä hävinnyt vaikka viime reissulla yksi valaisimen akku olikin hetken aikaa hukassa. Oli tippunut auton viereen ennen boulderille lähtöä. Tarkkana saa siis olla pimeässä. Session lopussa täytyy aina tarkistaa valojen kanssa kiven ympärystö. Pitää muistaa myös tsekata ettei ole tullut epähuomiossa heitettyä paitaa taikka mitään muutakaan puun oksalle roikkumaan. Niitä ei meinaa pimeässä enää kunnolla huomata. Valoina mulla on ite viritetyt led-valaisimet. Akkuina käytän monitoimityökalun ja porakoneen 10,8V lion -akkuja. Noista virityksistä lähtee kummastakin 1100 lumenia valoa ja se tuntuu riittävän. Kaksi valoa on siitäkin hyvä, että reitin voi valaista kahelta suuntaa, jolloin varjoja muodostuu vähemmän.

5) Mikä kiipeilyssä kiehtoo? Tekeekö se onnelliseksi? Vai kiipeilyhulluksi?

Tää onkin hyvä kysymys. Kiipeily kyllä kiehtoo ja tekee onnelliseksi, mutta miksi. Kiipeilijät varmasti kaikki tietää mikä siinä kiehtoo, mutta "tasamaantallaajille" sitä on joskus vaikeampi selittää. Itelleni kiipeily on jatkuva haaste. Koskaan ei oo valmis ja aina täytyy jotakin osa-aluetta kehittää, että voi päästä seuraavalle levelille.

Kiipeilyhulluus. :) Kiipeily on kyllä sellanen laji, että siihen helposti syntyy se hulluus, ainakin joillakin. Ei siis kuitenkaan tartte olla hullu, että alottaa kiipeilyn, se vaan vie mukanaan kun sille tielle ittensä nakkaa. Omalla kohalla on käyny niin, että mitä enemmän kiipeää sitä enemmän haluaa kiivetä. Ensimmäisen kiipeilyvuoden kerran viikossa -rytmin kun vaihtoi kaksi kertaa viikossa -rytmiin, huomasikin yhtäkkiä kiipeävänsä kolmesti viikossa. Ja ihan samanlaista tarinaa oon kuullu kiipeilykamuilta. Nykyään sitä jo kiipeilyreissulta palattaessa aletaan automatkalla puhua seuraavasta reissusta: Minne mennään, mitä reittiä ja olisko se jo ylihuomenna vaikka tänään vedettiinki viimeset muuvit seittemän sormea teipattuina - kyllä se nahka siitä kahessa yössä sen verran paranee. Ulkokautta tupataan myös jatkamaan kaikenlaisilla konsteilla ja valot on yks keino. Kuivana syksynä niiden avulla voi kiivetä vaikka puoleen yöhön kun vähäinen ilmankosteus ei tiivistykään kiven pintaan kuten elokuun kosteina iltoina. Tätä voi jatkaa lumien tuloon asti. Keskitalvi ollaan sitten olosuhteiden pakosta sisällä, mutta kevättalvella tosikovat kiipeilyhullut käy kolaamassa lumet kiven ympäriltä ja päältä pois. Näin kausi saadaan käyntiin aikasemmin kun kivi on jo kuivaa vaikka metässä on vielä puoli metriä lunta. Voi tää koko touhu jonkun mielestä tuntua hullulta, mutta alan kai ite olla jo niin hullu, että tää on se normaali.

6) Vinkkisi kanssakiipeilijöille, jotka haluavat saada seiskoja tikattuja?

Jos haluaa pelkästään tikata seiskan se voi onnistua jopa niinkin, että valitsee omille vahvuuksille sopivan seiskan projektiksi ja alkaa työstää sitä. Se ei välttämättä mene ekalla sessiolla eikä tokalla, mutta vähitellen kun muuvit alkaa olla hallussa siinä pääsee kokoajan eteenpäin ja jonain päivänä se tulee tikatuksi. Jos taas haluaa, että mikä tahansa 7A menee sessiossa, niin sillon mun mielestä merkkaa enempi volyymi. Pitää kiivetä pohjalle paljon niitä helpompia reittejä, jolloin oma muuvipankki kasvaa ja silmä tarvittaville muuveille kehittyy. Ite yritän enempi soveltaa tätä jälkimmäistä tapaa ja siinä riittää tekemistä vielä. Jospa seuraavilla Boulderfesteillä ei tulis enää vastaan 7A:ta, joka antaa mulle turpaan :)

7a) mikä seuraavaksi?

Riittäähän näitä seiskoja projekteiksi. Pari reittiä olis tässä lähistöllä menoillaan jos vaan pääsee vielä käymään. Lumijoella olis Bankart (7A), jonka ihan viimesistä muuveista kävin tippumassa pari viikkoa sitten. Kiimingin suunnalla Hyttyskivellä olisi oottamassa Broscience (7A+), joka tuntui kohtuullisen iisisti kulkevan loppusessiosta reilu kuukausi sitten. Oikeestaan vaan toppaus släbiluiskalle jäi tekemättä kun jerkku loppu ranteesta.

-mika-