30.6.2013
viimenen kesäkuuta
23.6.2013
Epäonnistuminen
Nyt puhutaan köysittelystä.
Mitä jos sanoisin, että saadaksesi seiska-x:n kiivettyä, siun pitää ensin epäonnistua sillä reitillä parikyt kertaa? Ennen tätä vahvistat metsurinsormiasi vaikkapa kuusseeplussalla, joka verottaa vähintäänkin sen viistoista yrkkää ennen lopullista antautumista.
Ennen näitä kränkkäät muita tiukkoja kutosia. Sanotaan vaikka, että pohjille tartteet 10x6c. Jokainen näistä ottaa viidestä kymmeneen vetoa ennenku käsikirjoitus on kenraalissa. 6b:t yrkkä tai pari, joskus jopa flässinä. Peruskutosia ja helpompaa kiipeät vuosien varrella tuhansia metrejä. Kuitenkin siellä kärkipäässä enimmäkseen epäonnistumista ja reeniä ja epäonnistumista.
Palataan siihen projektiin 7x. Olet jo luovuttamassa, mutta jollain ihmeellä pääset kruksin yli, mutta tiput taas viimeiseltä jatkolta.. Uskoisitko, jos sanoisin, että tää seuraava, nyt tää kaiken kaikkiaan järjestyksessä 24 yrkkä on se viimeinen? Että nyt se menee. Uskoisitko?
Niin, en minäkään.
Mitä tässä yritetään sanoa on, että epäonnistuminen on nimenomaan sitä onnistumista. Sitä tulee paljon, se kuuluu redpointtaus-prosessiin ja ylipäänsä tähän lajiin. Tulee nekkuun, turpiin, selkään, pataan ja kattilaan. Mutta silti vaan palataan projektille, koska me halutaan kiivetä se.
Tässä alkupaloja:
Epäonnistut saamaan köysittelyseuraa, menetkö hallille yksin?
Epäonnistut nukkumisessa, alkaakin tulla univelkaa, väsyttää, menetkö hallille? Yksinään sinne, tietysti.
Epäonnistut pakkaamaan magic-mankkapussin ja doupin lähetyspipon mukaan, joita ilman ei taatusti kulje, käännytkö himaan?
Epäonnistut lämmittelyssä, tuntuu ettei kulje, paska päivä. Jatkatko projektin kuolaamista, kun muut sendaa?
Epäonnistut lähettämään sinulle varman ja mukavan reitin, meneekö kamat myyntiin? Vieläkö tekee mieli palata hallille?
Epäonnistumisesta päästään epätoivoon. Väittäisin, että onnistuneelta tuntuvan kiipeilyurakan loppuunsaattaminen vaatii vähintään ripauksen epätoivoa. Luulen, että tällä on tekemistä sen voittajaolon kanssa. Flow, esteettisyys, virheettömyys, luonto, ym. kyllähän nämäkin luovat tunnelmaa, mutta mikään ei voita sitä, että kahlaat toppiin todella suuren epätoivon vallassa. Se jää mieleen, se on eeppistä. Tekninen ja laskelmoitu, alimitoitettu suoritus ei jää mieleen.
Epätoivosta päästään stressiin, koska epätoivossa rämpiminen varsin stressaavaa.
Faktaa tiskiin: Harjoittelu stressittömässä ympäristössä parantaa oppimista. Perustaitojen opettelu ja hiominen onnistuu turvallisessa, motivoivassa ja stressittömässä ympäristössä nopeammin, vähä niikö ala-asteella. Silloin ei oikein sais pelottaa, eikä kokea muutenkaan ylimääräistä painetta vaikkapa liidaamista kohtaan. Tästä on kirjoitettu monta kirjaa mm. Macleod.
Dave käsittelee kirjoissaan myös tämän postauksen ensimmäisestä vaiheesta, epäonnistumisesta, muistaakseni siten, että beilaaja lähtee suihkuun siinä 49 yrkän jälkeen, mutta pro-lähettäjä-supersendaaja ottaa aina sen yhden yrkän enemmän. Sehän voi mennä seuraavalla jo.. tai seuraavalla.. tai seuraavalla.. yks vielä.. no seuraavalla.. Sendaajalle on vain seuraava yrkkä, ei stressiä, koska seuraavallahan se menee. Tää ois ehkä hyvä pitää mielessä, koska tää nimenomaan oli yks parhaita pointteja koko kirjassa (9/10).
Kuva: Kotkan suunnalla ovat kivet isohkoja. Juhannuksena tuli vastaan tollanen.
Stressistä päästään paineensietokykyyn.
Useimmat meistä on taviksia, jotka on varustettu tavallisella pinnalla.
Liian kunnianhimoinen tavoite yhdistettynä heikkoon paineensietoon on varma funktio raivon- ja itkunpurskahduksille. Ajattelitko oikeasti, että ilman jatkuvaa duunia pääset eroon hermoistasi ja hermoilusta?
Se vaatii jatkuvaa työstöä. Kokemus auttaa ja lyhyetkin sessiot pitävät odotukset realistisina. Paineet ja niiden kestäminen voi olla kohdistua reenaamiseen, tippumiseen, epäonnistumiseen, säähän, vammoihin, hyttysiin, varusteisiin.. you name it. Kiipeilytaipaleen alkupäässä riittää opeteltavaa.
Paineiden kautta nautintoon, vihdoinkin.
Rutiinin kautta paineet ja paniikit väistyvät ja pikkuisen jännistä tilanteista alkaa oikeastaan nauttimaan. Pieni lähetyspannari alkaakin terävöittää sun kiipeilyä, käytä sitä hyväksi. Epätoivo, epäonnistuminen, paineet kuuluvat kiipeilynautintoon. Viidelletoista metriä graniittia mahtuu koko tunteiden kirjo.
Mitä jos sanoisin, että saadaksesi seiska-x:n kiivettyä, siun pitää ensin epäonnistua sillä reitillä parikyt kertaa? Ennen tätä vahvistat metsurinsormiasi vaikkapa kuusseeplussalla, joka verottaa vähintäänkin sen viistoista yrkkää ennen lopullista antautumista.
Ennen näitä kränkkäät muita tiukkoja kutosia. Sanotaan vaikka, että pohjille tartteet 10x6c. Jokainen näistä ottaa viidestä kymmeneen vetoa ennenku käsikirjoitus on kenraalissa. 6b:t yrkkä tai pari, joskus jopa flässinä. Peruskutosia ja helpompaa kiipeät vuosien varrella tuhansia metrejä. Kuitenkin siellä kärkipäässä enimmäkseen epäonnistumista ja reeniä ja epäonnistumista.
Palataan siihen projektiin 7x. Olet jo luovuttamassa, mutta jollain ihmeellä pääset kruksin yli, mutta tiput taas viimeiseltä jatkolta.. Uskoisitko, jos sanoisin, että tää seuraava, nyt tää kaiken kaikkiaan järjestyksessä 24 yrkkä on se viimeinen? Että nyt se menee. Uskoisitko?
Niin, en minäkään.
Mitä tässä yritetään sanoa on, että epäonnistuminen on nimenomaan sitä onnistumista. Sitä tulee paljon, se kuuluu redpointtaus-prosessiin ja ylipäänsä tähän lajiin. Tulee nekkuun, turpiin, selkään, pataan ja kattilaan. Mutta silti vaan palataan projektille, koska me halutaan kiivetä se.
Tässä alkupaloja:
Epäonnistut saamaan köysittelyseuraa, menetkö hallille yksin?
Epäonnistut nukkumisessa, alkaakin tulla univelkaa, väsyttää, menetkö hallille? Yksinään sinne, tietysti.
Epäonnistut pakkaamaan magic-mankkapussin ja doupin lähetyspipon mukaan, joita ilman ei taatusti kulje, käännytkö himaan?
Epäonnistut lämmittelyssä, tuntuu ettei kulje, paska päivä. Jatkatko projektin kuolaamista, kun muut sendaa?
Epäonnistut lähettämään sinulle varman ja mukavan reitin, meneekö kamat myyntiin? Vieläkö tekee mieli palata hallille?
Epätoivosta päästään stressiin, koska epätoivossa rämpiminen varsin stressaavaa.
Faktaa tiskiin: Harjoittelu stressittömässä ympäristössä parantaa oppimista. Perustaitojen opettelu ja hiominen onnistuu turvallisessa, motivoivassa ja stressittömässä ympäristössä nopeammin, vähä niikö ala-asteella. Silloin ei oikein sais pelottaa, eikä kokea muutenkaan ylimääräistä painetta vaikkapa liidaamista kohtaan. Tästä on kirjoitettu monta kirjaa mm. Macleod.
Kuva: Kotkan suunnalla ovat kivet isohkoja. Juhannuksena tuli vastaan tollanen.
Stressistä päästään paineensietokykyyn.
Useimmat meistä on taviksia, jotka on varustettu tavallisella pinnalla.
Liian kunnianhimoinen tavoite yhdistettynä heikkoon paineensietoon on varma funktio raivon- ja itkunpurskahduksille. Ajattelitko oikeasti, että ilman jatkuvaa duunia pääset eroon hermoistasi ja hermoilusta?
Se vaatii jatkuvaa työstöä. Kokemus auttaa ja lyhyetkin sessiot pitävät odotukset realistisina. Paineet ja niiden kestäminen voi olla kohdistua reenaamiseen, tippumiseen, epäonnistumiseen, säähän, vammoihin, hyttysiin, varusteisiin.. you name it. Kiipeilytaipaleen alkupäässä riittää opeteltavaa.
Rutiinin kautta paineet ja paniikit väistyvät ja pikkuisen jännistä tilanteista alkaa oikeastaan nauttimaan. Pieni lähetyspannari alkaakin terävöittää sun kiipeilyä, käytä sitä hyväksi. Epätoivo, epäonnistuminen, paineet kuuluvat kiipeilynautintoon. Viidelletoista metriä graniittia mahtuu koko tunteiden kirjo.
17.6.2013
virstanpylväs
Siinä se meni. Eka halliseiska.
Alko kyllä tulla hinkkaaminen ja köysittely korvista ulos. Ei olisi enää yhtään pidempään jaksanut tai kestänyt reenata. Onhan se hyvä, että jotain saa joskus aikaiseksi.
Ehkä se on niin, että monehkot kiipeilijät haaveilevat siitä ekasta seiskasta, niin vissiin minäkin. Mutta fakta on ettei se erityisemmin mitään muuttanut.
Olin ihan hermona koko päivän, en siksi, että janosin sendaamista niin paljon, vaan siksi, että halusin vaan pois seinältä ja hallista. Jos se menis, palkintona olisi lomaa tästä harrastuksesta; näin ajattelin. Ei tartteis enää raahata itteesä projektille. Ei tartteis pakottaa yhtään mihinkään. Hauskaahan tässä on se, että teoriassa tuli kiivettyä kaks projektia, mutta jälkimmäinen pienesti suuremmalla kiukulla ja aikataululla, koska eka purettiin pois. Raffii.
Tänään eka liidi meni vikaa jatkoa vaille, pumppi oli, se oli kyl. Kuitenkin siinä pumpissa vielä ehdin miettimään, että eikö tää vois jo loppua:D Ei %/!#¤%#, vielä joutuu liidaa. Ois ny menny!!
Nooh, yleensä se toinen yrkkä on paras. Puol tuntia palauttelua ja omenan jälkeen toinen ässä tiskiin, joka riitti, onneksi.
Tän prosessin aikana tuli kyllä opittua yhtä sun toista:
1) Ehkä merkittävin oli se, että voi silti jatkaa vaikka tuntuu melko pahalta, nimenomaan henkisesti pahalta ja se pumppi kyllä tuntu pahalta kans ja hauisten repiminen lähes tulehduspisteeseen tuntu pahalta kaiken päälle.
2) Epämukavien tuntemusten sietämistä tärkeämpää on pysyä tavoitteessa. On nimittäin rajaton määrä tekosyitä poiketa pläännssistä. Kesäkuun aikana sattui niin ikävä maailmanluokan sääikkuna Suomen ylle, että kirveli mennä halliin ja kaiken lisäks halliseuraa tuntui olevan mahdoton saada. Silti menin ja kannatti. Sain uusia frendejä, onneks en alluja.
3) Reitin lukeminen ja sen tulkitseminen.
Tässsä tuli kehitystä. Ekaks tietty kantsii valkata jotain sellaista softia:D:D:D jehjeh. Softin lisäksi sellanen, joka sopii omiin vahvuuksiin, kuten noi sloupit ja isot kikkareet, pitkät vedot, jne jne.
Jos muuvit menee, merkit on vahvat. Etsi se ongelma ja ratkaise se. Ranita jos tarttee. Opettele vaan se kohta reitistä paremmin, joka avaa lukon.
Tässä on ehkä se köysittelyn suola: otteiden väliset etäisyydet muuttuvat liikesarjoiksi pään sisällä. Ja näitä reittejä voi opetella lukemattomia määriä ulkoa. Veikkaan, että toi hinkkaaminen, tuntui se sit hyvältä tai vähemmän hyvältä, kasvattaa muuvipankkia, ku toistoja tulee suht paljon ja muuveja on monta putkeen. Sekään ei oo huono juttu.
4) Valkkaa reitti joka sopii sun sormille.
Ei tuntunu missään vaiheessa, että sormet ois ollu kovilla.
5) elä kato vaakaa.
Aitaa kaatuu ja massaa tulee. Oon niin hevissä kunnossa!
6) vielä pystyy parantaa
Eihä tää ollu reitti eikä mikhän!
7) onnellisuus ei tule numerosta.
En oo yhtään sen onnellisempi. Kyllä se perusfemma tekee paljon paremman fiiliksen, ku seiska. Ne on niin kovan duunin ja hermoilun takana. Numeroilla vaan todistellaan, että ollaan jotain.
Parasta on kiivetä sellasta ihan helppoo vaan. Ihan sellasta cruizin & feel free settiä.
8) epäonnistuminen on onnistumista
Oma motivaatio ohjelman tekemiseen ropisi alas, ei kuule paljoo kiinnosta enää. En tehny mitään pyramideja enää lopussa. Vähä vitosta ja sitte seiskaa. Talven pohjat saa riittää. Halusin vaan sen yhen ja sit lähtee menee. Pistin ylös kuitenkin metrit ja neljännes kilometri 7a:ta hallissa puolessatoista kuukaudessa. Sen se otti. Nyt romutetaan kunto alas.
Kesä-heinä-elokuun tikkilista:
- etsi kiva köysiprojekti syksyä varten
- käy mellareilla
- käy kalassa
- lue kirja (topoja ei lasketa)
- liho
- skeittaa
- ui
- nosta
- koko perhe rantsuun ja kivaa oleskelua
- eti uusia kiviä
- harjaa uusia kiviä
- sendaa uusia bouldereita
- topota joku boulderi kaksseiskaan, että muutkin pääsee mettään itikansyötiks
- vedä ihan törkee määrä leukoja
- syö suklaata
- paukuta sormilautaa ja liho lisää
- viritä riippumatto ja hengaile
- käy bailaamassa Paavon ja J.Usan kanssa
- pitää hauskaa
- syö jätskii
- ota valokuvia
- katsele valokuvia
- käy leffassa
- lisää kukkia pöytään
- tiluta
- älä ressaa, kesä on.
Alko kyllä tulla hinkkaaminen ja köysittely korvista ulos. Ei olisi enää yhtään pidempään jaksanut tai kestänyt reenata. Onhan se hyvä, että jotain saa joskus aikaiseksi.
Ehkä se on niin, että monehkot kiipeilijät haaveilevat siitä ekasta seiskasta, niin vissiin minäkin. Mutta fakta on ettei se erityisemmin mitään muuttanut.Olin ihan hermona koko päivän, en siksi, että janosin sendaamista niin paljon, vaan siksi, että halusin vaan pois seinältä ja hallista. Jos se menis, palkintona olisi lomaa tästä harrastuksesta; näin ajattelin. Ei tartteis enää raahata itteesä projektille. Ei tartteis pakottaa yhtään mihinkään. Hauskaahan tässä on se, että teoriassa tuli kiivettyä kaks projektia, mutta jälkimmäinen pienesti suuremmalla kiukulla ja aikataululla, koska eka purettiin pois. Raffii.
Tänään eka liidi meni vikaa jatkoa vaille, pumppi oli, se oli kyl. Kuitenkin siinä pumpissa vielä ehdin miettimään, että eikö tää vois jo loppua:D Ei %/!#¤%#, vielä joutuu liidaa. Ois ny menny!!
Nooh, yleensä se toinen yrkkä on paras. Puol tuntia palauttelua ja omenan jälkeen toinen ässä tiskiin, joka riitti, onneksi.
Tän prosessin aikana tuli kyllä opittua yhtä sun toista:
1) Ehkä merkittävin oli se, että voi silti jatkaa vaikka tuntuu melko pahalta, nimenomaan henkisesti pahalta ja se pumppi kyllä tuntu pahalta kans ja hauisten repiminen lähes tulehduspisteeseen tuntu pahalta kaiken päälle.
2) Epämukavien tuntemusten sietämistä tärkeämpää on pysyä tavoitteessa. On nimittäin rajaton määrä tekosyitä poiketa pläännssistä. Kesäkuun aikana sattui niin ikävä maailmanluokan sääikkuna Suomen ylle, että kirveli mennä halliin ja kaiken lisäks halliseuraa tuntui olevan mahdoton saada. Silti menin ja kannatti. Sain uusia frendejä, onneks en alluja.
3) Reitin lukeminen ja sen tulkitseminen.
Tässsä tuli kehitystä. Ekaks tietty kantsii valkata jotain sellaista softia:D:D:D jehjeh. Softin lisäksi sellanen, joka sopii omiin vahvuuksiin, kuten noi sloupit ja isot kikkareet, pitkät vedot, jne jne.
Jos muuvit menee, merkit on vahvat. Etsi se ongelma ja ratkaise se. Ranita jos tarttee. Opettele vaan se kohta reitistä paremmin, joka avaa lukon.
Tässä on ehkä se köysittelyn suola: otteiden väliset etäisyydet muuttuvat liikesarjoiksi pään sisällä. Ja näitä reittejä voi opetella lukemattomia määriä ulkoa. Veikkaan, että toi hinkkaaminen, tuntui se sit hyvältä tai vähemmän hyvältä, kasvattaa muuvipankkia, ku toistoja tulee suht paljon ja muuveja on monta putkeen. Sekään ei oo huono juttu.
4) Valkkaa reitti joka sopii sun sormille.
Ei tuntunu missään vaiheessa, että sormet ois ollu kovilla.
5) elä kato vaakaa.
Aitaa kaatuu ja massaa tulee. Oon niin hevissä kunnossa!
6) vielä pystyy parantaa
Eihä tää ollu reitti eikä mikhän!
7) onnellisuus ei tule numerosta.
En oo yhtään sen onnellisempi. Kyllä se perusfemma tekee paljon paremman fiiliksen, ku seiska. Ne on niin kovan duunin ja hermoilun takana. Numeroilla vaan todistellaan, että ollaan jotain.
Parasta on kiivetä sellasta ihan helppoo vaan. Ihan sellasta cruizin & feel free settiä.
8) epäonnistuminen on onnistumista
Oma motivaatio ohjelman tekemiseen ropisi alas, ei kuule paljoo kiinnosta enää. En tehny mitään pyramideja enää lopussa. Vähä vitosta ja sitte seiskaa. Talven pohjat saa riittää. Halusin vaan sen yhen ja sit lähtee menee. Pistin ylös kuitenkin metrit ja neljännes kilometri 7a:ta hallissa puolessatoista kuukaudessa. Sen se otti. Nyt romutetaan kunto alas.Kesä-heinä-elokuun tikkilista:
- etsi kiva köysiprojekti syksyä varten
- käy mellareilla
- käy kalassa
- lue kirja (topoja ei lasketa)
- liho
- skeittaa
- ui
- nosta
- koko perhe rantsuun ja kivaa oleskelua
- eti uusia kiviä
- harjaa uusia kiviä
- sendaa uusia bouldereita
- topota joku boulderi kaksseiskaan, että muutkin pääsee mettään itikansyötiks
- vedä ihan törkee määrä leukoja
- syö suklaata
- paukuta sormilautaa ja liho lisää
- viritä riippumatto ja hengaile
- käy bailaamassa Paavon ja J.Usan kanssa
- pitää hauskaa
- syö jätskii
- ota valokuvia
- katsele valokuvia
- käy leffassa
- lisää kukkia pöytään
- tiluta
- älä ressaa, kesä on.
12.6.2013
pari leukaa päivässä
tuhat leukaa kuukaudessa.
Pohdin tätä sadan leuan vetämistä ja tulin siihen tulokseen, että miks ei samalla kattois paljonko menee kuukaudessa. Eihän se oo ku reilu 15 leukaa aamulla ja illalla. Väsymys kyllä tekee tästäkin hommasta haasteellista, mutta kun reeniaikaa ei juuri ole, voi sentään lihottaa haukkaria. Valitettavasti kiipeilytaidot eivät kasva lautailemalla. Voihan se jotain edellytyksiä avata, mutta lautaa kantsii tehdä ihan pelkästään lautailun takia, koska lautailu nyt vaan on siistiä. Kesälläkin.
No, vähä yli puoltonnia on tehty ja kyllä se alkaa nousemaan paremmin. Mun periaatteet: ei tankoa, mut laudoilla. Mielellään vähintään kaks leukaa pitää mennä putkeen vaikka miten hapottais:D Hioin ton Entren listat ja kahvat hiomapaperilla, että ois vähä haastetta. On parempi iholle. Tässä satsissa ei lisäpainoja, kun kesä tuo sitä muutenkin lisää näköjään.
Jotain johtopäätöksiä pystyy jo puolesta tonnista tekemään. Niistä lisää sitten joskus. Vaikea sanoa suosittelisinko tätä systeemiä kenellekkään. Menee äkkiseltään forkut ja olkapäät tukkoon, joten tasapainottava harjoittelu vaikka gummibäändillä on suotavaa.
Pohdin tätä sadan leuan vetämistä ja tulin siihen tulokseen, että miks ei samalla kattois paljonko menee kuukaudessa. Eihän se oo ku reilu 15 leukaa aamulla ja illalla. Väsymys kyllä tekee tästäkin hommasta haasteellista, mutta kun reeniaikaa ei juuri ole, voi sentään lihottaa haukkaria. Valitettavasti kiipeilytaidot eivät kasva lautailemalla. Voihan se jotain edellytyksiä avata, mutta lautaa kantsii tehdä ihan pelkästään lautailun takia, koska lautailu nyt vaan on siistiä. Kesälläkin.No, vähä yli puoltonnia on tehty ja kyllä se alkaa nousemaan paremmin. Mun periaatteet: ei tankoa, mut laudoilla. Mielellään vähintään kaks leukaa pitää mennä putkeen vaikka miten hapottais:D Hioin ton Entren listat ja kahvat hiomapaperilla, että ois vähä haastetta. On parempi iholle. Tässä satsissa ei lisäpainoja, kun kesä tuo sitä muutenkin lisää näköjään.
Jotain johtopäätöksiä pystyy jo puolesta tonnista tekemään. Niistä lisää sitten joskus. Vaikea sanoa suosittelisinko tätä systeemiä kenellekkään. Menee äkkiseltään forkut ja olkapäät tukkoon, joten tasapainottava harjoittelu vaikka gummibäändillä on suotavaa.
4.6.2013
Huvipuiston hattara
"tuu ulos sieltä"
"miksetsä tajuu tyhmä, eihän talojakaan valeta huonolle perustalle.."
Mitähän nyt tuli taas vahingossa kuultua. Reenilaukku sisään ja losautan golffin takakontin kiinni. Naapuriauton emäntä komentaa omaa lastaan ulos pelaamaan jalisklubin reeneihin ja läksytys jatkuu. Alkaa v1tuttaa aika pahasti. Siis omaa lastaan haukkuu tyhmäksi. Siinä siirretään omat turhautumat, ongelmat ja huolet oman lapsen niskoille. Niin väärin. Niin Espoota.
Ennen tätä episodia olin käynyt, tai yrittänyt käydä aamusalilla Otaniemessä, mutta salirempan takia mesta on kiinni koko viikon. fffffaaax. No käydään töiden jälkeen meikulla pullistelemassa. Onhan tässä useammat paikat jo sen verran tukossa, että rääkättävää kohtaa on vaikea löytää.
Siinä se reilu 40kg tuijottaa kylmästi meikäläistä.
Salimaanantaita edelsi sunnuntain tehopäivä. Koska blogeissa kovasti kehutaan omia suorituksia ja miten paljo kukakin on rehkinyt, pistetään tähän omat luvut kuluneelta viikolta. Tiistaina taisin juosta kympin, saatto olla keskiviikkokin, jotain sinne päin. Pojan kanssa rullailtiin vaunujen kanssa ja välillä otettiin hörppyä nokkapullosta ja ihmeteltiin puita, jotka heilu tuulessa, mustaa pikkulintua, joka piipitti, rekkoja ja mopoja (hei ne mopot vasta kääntää pään), syötiin sämpylää ja sitten taas ihmeteltiin koiria. Aikaa en kerro, mutta alle kahdessa tunnissa tästäkin selvittiin. Sattui niin mukavasti, että "uusia" kiviäkin löytyi matkan varrella.. kymppi ku kymppi.
Sitten tais olla joku kiipeilyilta rollareilla. Se yllättävä ja lyhyt kiipeilyikkuna. Janin kanssa käytiin kattoo Jätkää ja toista kireetä kutosta, jonka nimee en muista, enkä jaksa tarkastaa. Yhden muuvin ihme joka tapauksessa. Ainiin, tälläkin reissulla oli niin koominen juttu, että pakko spreijaa. Siis, tyypit nykyisin kulkee, anteeksi, korjaan RYÖMII sen aidan ALI! !!!! hehehehe!! ei jumalauta, onko siis yläköysittelevä väki niin hemmetin velttoa, että ei pysty kävelee ylimääräistä viittäkytä metriä?!?
Antakaas, kun kerron yhden salaisuuden. Sinä, joka ryömit ali tai pompit kiiltävät trädikamat valjaissa sen aidan yli ja aiheuttaen äxsessikiellon meille kaikille, kuule, heti kun kierrät sen aidan nätisti, ni sulla menee kaikki projektit heittämällä Mantra mukaan lukien. Usko pois. Tää on rollareittein greidisalaisuus, mutta jonkunhan se on paljastettava. Kävellen.
ok,ok. tää on jotenki niin diippii, että kumpuaa tosi syvältä sielusta ja otan tän henkilökohtaisesti, koska tällänen vaan nostaa verenpainetta. Eihän asia tietenkään miulle kuulu, mutta jos jatkat tuota ryömimistä, ni raahaa nyt herrantähen sitä kiilanippua ees vähä aikaa sun Tojotan perässä, että ne piissit ois ees jotenki uskottavan näkösiä.
Ei auta, kohta on vissiin laitettava paperit sisään Konalan kiipeilypoliisiopistoon. Lätkä kiinni rintaan ja aitapassiin rollareille.
Tätähän se on. Roikutaan pultissa kun ei ossoo. On muute hieno paita.
No, ei se miullakaan vahvasti menny, tikkasin vaan sikareitin. Saattaa olla, että vedin jatkosta, ku möhlin klippauksen, mutta ei kerrota Jenssille. Sillehän kaikki logit ja hitit on pelkkää hunajaa.
No jokos tässä päästäis siihen tehosunnuntaihin. Ajatuksena oli kasata iso jengi areenalle, mennä alkukierrosten jälkeen ulos boulderoimaan ja sitten puntille viimeistelemään mitä jäljellä olisi. No areenalle ei tullu ketään muuta, ku yks kanukki, joka ei osannu varmistaa ja boulderissakin nelonen alko olee vähä hottia. Veekakkosen oli kuulemma kiivenny joskus, joten se siitä sit. Ei hätä. Otin lämppärit juttelemalla alakerran tsikseille. Yks vitonen silmään ja sitte suoraan seiskalle. Ennen tehopäivää olin vetänyt kaks päivää suoraan grillistä ja oli siinä ilmeisesti jokunen aikuisten limpparikin suolanhuuhtelutarvikkeena. Syömisellä ei ollut mitään rajaa. Anteeks vaan kaikki anorektikot. Pyörittelin hiillosta ja vilkaisin ohimennen braatwurstipakettia: "jaahans, tässähän on lähes kolmannes rasvaa. Rasvaa." Mitä enemmän syön sitä pitempään ja kovempaa pystyy kiipee. Onneks tää pätee paremmin köysittelyyn, koska boulderhommissa sormet muistuttavat enemmän sitä makkarapaketin sisältöä.
Tankkauksesta oli hyötyä, koska jakso painaa koko söndaagin. Ulkoboulderit jäi melko laimeeks helteen takia, mutta kävin silti tarkastamassa meikun rantakaltsin tilanteen ja siinähän oli paras ländinki ikinä. Pari parikymppistä neitoa bikkarit päällä paistattelee päivää röökit huulessa +30C. Arvatenkin tohon ois hyvä tippua siiderikassin kanssa. Ote ei livennyt vaikka kämmenet alko hikoomaan, pikaevakuointi salille marsmars. Jälleen harmittaa etten ottanut kuvaevidenssiä. Siinä ois nimittäin ollu Turhapuromaista ainesta kiipeilylehden kansikuvaksi 2013 Big Time.
Puntilla hieman penkkiä ja vatsat, oikeestaan salmiksen setti ei käyny muualle ku käsivarsiin ja hauberiin. Paukkuja oli jäljellä, mut dippaamalla sain ojentajatkin mustekaloiksi. Siellä ne kiemurteli, mut pakoon ei päässy pakokauhusta huolimatta.
Ainii, tää on pakko kertoo. Hävettää myöntää, että sunnuntaina yläköysittelin kolme-neljä kertaa putkeen tota keltasta reittiä ja sen jälkeen kädet oli niin finaalissa, ettei kutosen onsaittitason liidi menny ku kolme jatkoa.
Screenshottii. Toi seuraava ote on melkosen nihkee. Tässä vaiheessa on jo niin pumpissa, että jalat poppaa irti. Pari niveltä meni kahvaan ja piti, ihme.
Repesin nauramaan! Ei hemmetti, että sai hyvät treeniefektit. Oikee kiipeilyn pakkotoisto. Tää on nyt toinen kerta kun peruskutonen ei oo menny projektin tyyppaamisen jälkeen. Näin kato pystyy takaamaan A) hyvät naurut B) tehot.
Huumorintajuhan on hyvä säilyttää tässä hommassa, mitenkähän pitkään tätä kiipeilynpskaa jaksaa vielä ylipäänsä tehä.. ja itteeni kyllä huvitti, että oikeesti pystyy vetää niin huvipuiston hattaraksi, ettei vaan pysty ees perustötteröstä ottaa kiinni, joka on 30cm päässä. Ei pysty, ei mee käsky enää sorminpäihin asti. Ei vaan pysty. Tiukkaa--aah!!!
Tehopäivä päättyi Kaivariin ja jätskille.
Maistui.
Ainiin, ja ne viikkototaalit:
16tuntia. 5200kcal, pari kutosta ja seiskaa nelkyt metrii. 30-40 leukaa otelaudassa ilman bonaripainoja. Nyt on sellanen tunne, että pystyy ottaa vastaan taas kuormaa ja sitä kyllä annetaan. Tosin voi olla, että lepään viikonloppuun asti. Katellaan.
Ja hei, elkää nyt oikeesti ottako liian vakavasti kaikkee tätä, kunhan jätätte sen aidan ali ryömimisen.
"miksetsä tajuu tyhmä, eihän talojakaan valeta huonolle perustalle.."
Mitähän nyt tuli taas vahingossa kuultua. Reenilaukku sisään ja losautan golffin takakontin kiinni. Naapuriauton emäntä komentaa omaa lastaan ulos pelaamaan jalisklubin reeneihin ja läksytys jatkuu. Alkaa v1tuttaa aika pahasti. Siis omaa lastaan haukkuu tyhmäksi. Siinä siirretään omat turhautumat, ongelmat ja huolet oman lapsen niskoille. Niin väärin. Niin Espoota.
Siinä se reilu 40kg tuijottaa kylmästi meikäläistä.
Salimaanantaita edelsi sunnuntain tehopäivä. Koska blogeissa kovasti kehutaan omia suorituksia ja miten paljo kukakin on rehkinyt, pistetään tähän omat luvut kuluneelta viikolta. Tiistaina taisin juosta kympin, saatto olla keskiviikkokin, jotain sinne päin. Pojan kanssa rullailtiin vaunujen kanssa ja välillä otettiin hörppyä nokkapullosta ja ihmeteltiin puita, jotka heilu tuulessa, mustaa pikkulintua, joka piipitti, rekkoja ja mopoja (hei ne mopot vasta kääntää pään), syötiin sämpylää ja sitten taas ihmeteltiin koiria. Aikaa en kerro, mutta alle kahdessa tunnissa tästäkin selvittiin. Sattui niin mukavasti, että "uusia" kiviäkin löytyi matkan varrella.. kymppi ku kymppi.Sitten tais olla joku kiipeilyilta rollareilla. Se yllättävä ja lyhyt kiipeilyikkuna. Janin kanssa käytiin kattoo Jätkää ja toista kireetä kutosta, jonka nimee en muista, enkä jaksa tarkastaa. Yhden muuvin ihme joka tapauksessa. Ainiin, tälläkin reissulla oli niin koominen juttu, että pakko spreijaa. Siis, tyypit nykyisin kulkee, anteeksi, korjaan RYÖMII sen aidan ALI! !!!! hehehehe!! ei jumalauta, onko siis yläköysittelevä väki niin hemmetin velttoa, että ei pysty kävelee ylimääräistä viittäkytä metriä?!?
Antakaas, kun kerron yhden salaisuuden. Sinä, joka ryömit ali tai pompit kiiltävät trädikamat valjaissa sen aidan yli ja aiheuttaen äxsessikiellon meille kaikille, kuule, heti kun kierrät sen aidan nätisti, ni sulla menee kaikki projektit heittämällä Mantra mukaan lukien. Usko pois. Tää on rollareittein greidisalaisuus, mutta jonkunhan se on paljastettava. Kävellen.
ok,ok. tää on jotenki niin diippii, että kumpuaa tosi syvältä sielusta ja otan tän henkilökohtaisesti, koska tällänen vaan nostaa verenpainetta. Eihän asia tietenkään miulle kuulu, mutta jos jatkat tuota ryömimistä, ni raahaa nyt herrantähen sitä kiilanippua ees vähä aikaa sun Tojotan perässä, että ne piissit ois ees jotenki uskottavan näkösiä.Ei auta, kohta on vissiin laitettava paperit sisään Konalan kiipeilypoliisiopistoon. Lätkä kiinni rintaan ja aitapassiin rollareille.
Tätähän se on. Roikutaan pultissa kun ei ossoo. On muute hieno paita.
No, ei se miullakaan vahvasti menny, tikkasin vaan sikareitin. Saattaa olla, että vedin jatkosta, ku möhlin klippauksen, mutta ei kerrota Jenssille. Sillehän kaikki logit ja hitit on pelkkää hunajaa.
No jokos tässä päästäis siihen tehosunnuntaihin. Ajatuksena oli kasata iso jengi areenalle, mennä alkukierrosten jälkeen ulos boulderoimaan ja sitten puntille viimeistelemään mitä jäljellä olisi. No areenalle ei tullu ketään muuta, ku yks kanukki, joka ei osannu varmistaa ja boulderissakin nelonen alko olee vähä hottia. Veekakkosen oli kuulemma kiivenny joskus, joten se siitä sit. Ei hätä. Otin lämppärit juttelemalla alakerran tsikseille. Yks vitonen silmään ja sitte suoraan seiskalle. Ennen tehopäivää olin vetänyt kaks päivää suoraan grillistä ja oli siinä ilmeisesti jokunen aikuisten limpparikin suolanhuuhtelutarvikkeena. Syömisellä ei ollut mitään rajaa. Anteeks vaan kaikki anorektikot. Pyörittelin hiillosta ja vilkaisin ohimennen braatwurstipakettia: "jaahans, tässähän on lähes kolmannes rasvaa. Rasvaa." Mitä enemmän syön sitä pitempään ja kovempaa pystyy kiipee. Onneks tää pätee paremmin köysittelyyn, koska boulderhommissa sormet muistuttavat enemmän sitä makkarapaketin sisältöä.
Tankkauksesta oli hyötyä, koska jakso painaa koko söndaagin. Ulkoboulderit jäi melko laimeeks helteen takia, mutta kävin silti tarkastamassa meikun rantakaltsin tilanteen ja siinähän oli paras ländinki ikinä. Pari parikymppistä neitoa bikkarit päällä paistattelee päivää röökit huulessa +30C. Arvatenkin tohon ois hyvä tippua siiderikassin kanssa. Ote ei livennyt vaikka kämmenet alko hikoomaan, pikaevakuointi salille marsmars. Jälleen harmittaa etten ottanut kuvaevidenssiä. Siinä ois nimittäin ollu Turhapuromaista ainesta kiipeilylehden kansikuvaksi 2013 Big Time.
Ainii, tää on pakko kertoo. Hävettää myöntää, että sunnuntaina yläköysittelin kolme-neljä kertaa putkeen tota keltasta reittiä ja sen jälkeen kädet oli niin finaalissa, ettei kutosen onsaittitason liidi menny ku kolme jatkoa.
Screenshottii. Toi seuraava ote on melkosen nihkee. Tässä vaiheessa on jo niin pumpissa, että jalat poppaa irti. Pari niveltä meni kahvaan ja piti, ihme.
Repesin nauramaan! Ei hemmetti, että sai hyvät treeniefektit. Oikee kiipeilyn pakkotoisto. Tää on nyt toinen kerta kun peruskutonen ei oo menny projektin tyyppaamisen jälkeen. Näin kato pystyy takaamaan A) hyvät naurut B) tehot.
Huumorintajuhan on hyvä säilyttää tässä hommassa, mitenkähän pitkään tätä kiipeilynpskaa jaksaa vielä ylipäänsä tehä.. ja itteeni kyllä huvitti, että oikeesti pystyy vetää niin huvipuiston hattaraksi, ettei vaan pysty ees perustötteröstä ottaa kiinni, joka on 30cm päässä. Ei pysty, ei mee käsky enää sorminpäihin asti. Ei vaan pysty. Tiukkaa--aah!!!
Tehopäivä päättyi Kaivariin ja jätskille.
Maistui.
Ainiin, ja ne viikkototaalit:
16tuntia. 5200kcal, pari kutosta ja seiskaa nelkyt metrii. 30-40 leukaa otelaudassa ilman bonaripainoja. Nyt on sellanen tunne, että pystyy ottaa vastaan taas kuormaa ja sitä kyllä annetaan. Tosin voi olla, että lepään viikonloppuun asti. Katellaan.
Ja hei, elkää nyt oikeesti ottako liian vakavasti kaikkee tätä, kunhan jätätte sen aidan ali ryömimisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)