Epäonnistuminen

Nyt puhutaan köysittelystä.

Mitä jos sanoisin, että saadaksesi seiska-x:n kiivettyä, siun pitää ensin epäonnistua sillä reitillä parikyt kertaa? Ennen tätä vahvistat metsurinsormiasi vaikkapa kuusseeplussalla, joka verottaa vähintäänkin sen viistoista yrkkää ennen lopullista antautumista.

Ennen näitä kränkkäät muita tiukkoja kutosia. Sanotaan vaikka, että pohjille tartteet 10x6c. Jokainen näistä ottaa viidestä kymmeneen vetoa ennenku käsikirjoitus on kenraalissa. 6b:t yrkkä tai pari, joskus jopa flässinä. Peruskutosia ja helpompaa kiipeät vuosien varrella tuhansia metrejä. Kuitenkin siellä kärkipäässä enimmäkseen epäonnistumista ja reeniä ja epäonnistumista.

Palataan siihen projektiin 7x. Olet jo luovuttamassa, mutta jollain ihmeellä pääset kruksin yli, mutta tiput taas viimeiseltä jatkolta.. Uskoisitko, jos sanoisin, että tää seuraava, nyt tää kaiken kaikkiaan järjestyksessä 24 yrkkä on se viimeinen? Että nyt se menee. Uskoisitko?

Niin, en minäkään.

Mitä tässä yritetään sanoa on, että epäonnistuminen on nimenomaan sitä onnistumista. Sitä tulee paljon, se kuuluu redpointtaus-prosessiin ja ylipäänsä tähän lajiin. Tulee nekkuun, turpiin, selkään, pataan ja kattilaan. Mutta silti vaan palataan projektille, koska me halutaan kiivetä se.

Tässä alkupaloja:
Epäonnistut saamaan köysittelyseuraa, menetkö hallille yksin?
Epäonnistut nukkumisessa, alkaakin tulla univelkaa, väsyttää, menetkö hallille? Yksinään sinne, tietysti.
Epäonnistut pakkaamaan  magic-mankkapussin ja doupin lähetyspipon mukaan, joita ilman ei taatusti kulje, käännytkö himaan?
Epäonnistut lämmittelyssä, tuntuu ettei kulje, paska päivä. Jatkatko projektin kuolaamista, kun muut sendaa?
Epäonnistut lähettämään sinulle varman ja mukavan reitin, meneekö kamat myyntiin? Vieläkö tekee mieli palata hallille?

Epäonnistumisesta päästään epätoivoon. Väittäisin, että onnistuneelta tuntuvan kiipeilyurakan loppuunsaattaminen vaatii vähintään ripauksen epätoivoa. Luulen, että tällä on tekemistä sen voittajaolon kanssa. Flow, esteettisyys, virheettömyys, luonto, ym. kyllähän nämäkin luovat tunnelmaa, mutta mikään ei voita sitä, että kahlaat toppiin todella suuren epätoivon vallassa. Se jää mieleen, se on eeppistä. Tekninen ja laskelmoitu, alimitoitettu suoritus ei jää mieleen.

Epätoivosta päästään stressiin, koska epätoivossa rämpiminen varsin stressaavaa.
Faktaa tiskiin: Harjoittelu stressittömässä ympäristössä parantaa oppimista. Perustaitojen opettelu ja hiominen onnistuu turvallisessa, motivoivassa ja stressittömässä ympäristössä nopeammin, vähä niikö ala-asteella. Silloin ei oikein sais pelottaa, eikä kokea muutenkaan ylimääräistä painetta vaikkapa liidaamista kohtaan. Tästä on kirjoitettu monta kirjaa mm. Macleod.

Dave käsittelee kirjoissaan myös tämän postauksen ensimmäisestä vaiheesta, epäonnistumisesta, muistaakseni siten, että beilaaja lähtee suihkuun siinä 49 yrkän jälkeen, mutta pro-lähettäjä-supersendaaja ottaa aina sen yhden yrkän enemmän. Sehän voi mennä seuraavalla jo.. tai seuraavalla.. tai seuraavalla.. yks vielä.. no seuraavalla.. Sendaajalle on vain seuraava yrkkä, ei stressiä, koska seuraavallahan se menee. Tää ois ehkä hyvä pitää mielessä, koska tää nimenomaan oli yks parhaita pointteja koko kirjassa (9/10).


Kuva: Kotkan suunnalla ovat kivet isohkoja. Juhannuksena tuli vastaan tollanen.

Stressistä päästään paineensietokykyyn.
Useimmat meistä on taviksia, jotka on varustettu tavallisella pinnalla.
Liian kunnianhimoinen tavoite yhdistettynä heikkoon paineensietoon on varma funktio raivon- ja itkunpurskahduksille. Ajattelitko oikeasti, että ilman jatkuvaa duunia pääset eroon hermoistasi ja hermoilusta?
Se vaatii jatkuvaa työstöä. Kokemus auttaa ja lyhyetkin sessiot pitävät odotukset realistisina. Paineet ja niiden kestäminen voi olla kohdistua reenaamiseen, tippumiseen, epäonnistumiseen, säähän, vammoihin, hyttysiin, varusteisiin.. you name it. Kiipeilytaipaleen alkupäässä riittää opeteltavaa.

Paineiden kautta nautintoon, vihdoinkin.
Rutiinin kautta paineet ja paniikit väistyvät ja pikkuisen jännistä tilanteista alkaa oikeastaan nauttimaan. Pieni lähetyspannari alkaakin terävöittää sun kiipeilyä, käytä sitä hyväksi. Epätoivo, epäonnistuminen, paineet kuuluvat kiipeilynautintoon. Viidelletoista metriä graniittia mahtuu koko tunteiden kirjo.