Mitä jos sanoisin, että saadaksesi seiska-x:n kiivettyä, siun pitää ensin epäonnistua sillä reitillä parikyt kertaa? Ennen tätä vahvistat metsurinsormiasi vaikkapa kuusseeplussalla, joka verottaa vähintäänkin sen viistoista yrkkää ennen lopullista antautumista.
Ennen näitä kränkkäät muita tiukkoja kutosia. Sanotaan vaikka, että pohjille tartteet 10x6c. Jokainen näistä ottaa viidestä kymmeneen vetoa ennenku käsikirjoitus on kenraalissa. 6b:t yrkkä tai pari, joskus jopa flässinä. Peruskutosia ja helpompaa kiipeät vuosien varrella tuhansia metrejä. Kuitenkin siellä kärkipäässä enimmäkseen epäonnistumista ja reeniä ja epäonnistumista.
Palataan siihen projektiin 7x. Olet jo luovuttamassa, mutta jollain ihmeellä pääset kruksin yli, mutta tiput taas viimeiseltä jatkolta.. Uskoisitko, jos sanoisin, että tää seuraava, nyt tää kaiken kaikkiaan järjestyksessä 24 yrkkä on se viimeinen? Että nyt se menee. Uskoisitko?
Niin, en minäkään.
Mitä tässä yritetään sanoa on, että epäonnistuminen on nimenomaan sitä onnistumista. Sitä tulee paljon, se kuuluu redpointtaus-prosessiin ja ylipäänsä tähän lajiin. Tulee nekkuun, turpiin, selkään, pataan ja kattilaan. Mutta silti vaan palataan projektille, koska me halutaan kiivetä se.
Tässä alkupaloja:
Epäonnistut saamaan köysittelyseuraa, menetkö hallille yksin?
Epäonnistut nukkumisessa, alkaakin tulla univelkaa, väsyttää, menetkö hallille? Yksinään sinne, tietysti.
Epäonnistut pakkaamaan magic-mankkapussin ja doupin lähetyspipon mukaan, joita ilman ei taatusti kulje, käännytkö himaan?
Epäonnistut lämmittelyssä, tuntuu ettei kulje, paska päivä. Jatkatko projektin kuolaamista, kun muut sendaa?
Epäonnistut lähettämään sinulle varman ja mukavan reitin, meneekö kamat myyntiin? Vieläkö tekee mieli palata hallille?
Epätoivosta päästään stressiin, koska epätoivossa rämpiminen varsin stressaavaa.
Faktaa tiskiin: Harjoittelu stressittömässä ympäristössä parantaa oppimista. Perustaitojen opettelu ja hiominen onnistuu turvallisessa, motivoivassa ja stressittömässä ympäristössä nopeammin, vähä niikö ala-asteella. Silloin ei oikein sais pelottaa, eikä kokea muutenkaan ylimääräistä painetta vaikkapa liidaamista kohtaan. Tästä on kirjoitettu monta kirjaa mm. Macleod.
Dave käsittelee kirjoissaan myös tämän postauksen ensimmäisestä vaiheesta, epäonnistumisesta, muistaakseni siten, että beilaaja lähtee suihkuun siinä 49 yrkän jälkeen, mutta pro-lähettäjä-supersendaaja ottaa aina sen yhden yrkän enemmän. Sehän voi mennä seuraavalla jo.. tai seuraavalla.. tai seuraavalla.. yks vielä.. no seuraavalla.. Sendaajalle on vain seuraava yrkkä, ei stressiä, koska seuraavallahan se menee. Tää ois ehkä hyvä pitää mielessä, koska tää nimenomaan oli yks parhaita pointteja koko kirjassa (9/10).
Kuva: Kotkan suunnalla ovat kivet isohkoja. Juhannuksena tuli vastaan tollanen.
Stressistä päästään paineensietokykyyn.
Useimmat meistä on taviksia, jotka on varustettu tavallisella pinnalla.
Liian kunnianhimoinen tavoite yhdistettynä heikkoon paineensietoon on varma funktio raivon- ja itkunpurskahduksille. Ajattelitko oikeasti, että ilman jatkuvaa duunia pääset eroon hermoistasi ja hermoilusta?
Se vaatii jatkuvaa työstöä. Kokemus auttaa ja lyhyetkin sessiot pitävät odotukset realistisina. Paineet ja niiden kestäminen voi olla kohdistua reenaamiseen, tippumiseen, epäonnistumiseen, säähän, vammoihin, hyttysiin, varusteisiin.. you name it. Kiipeilytaipaleen alkupäässä riittää opeteltavaa.
Rutiinin kautta paineet ja paniikit väistyvät ja pikkuisen jännistä tilanteista alkaa oikeastaan nauttimaan. Pieni lähetyspannari alkaakin terävöittää sun kiipeilyä, käytä sitä hyväksi. Epätoivo, epäonnistuminen, paineet kuuluvat kiipeilynautintoon. Viidelletoista metriä graniittia mahtuu koko tunteiden kirjo.
Terve Aki!
VastaaPoistaIhan mielenkiintoisia pohdintoja :) Toisaalta mitä on epäonnistuminen? Lopputuloksen poikkeama odotetusta. Mut jos ei oo odotuksia, niin voiko epäonnistua? Tai jos on odotuksia, mut ottaa maailman vastaan sellaisenaan, niinku go with the flow. Voiko vaan olla, kiivetä, elää, tehdä mitä vaan oikeastaan koskaan epäonnistumatta? Onko sillon alisuoriutuja vai hyvä oppilas? Mut se on totta, et epäonnistuminen on aina askel lähemmäs sitä onnistumista. Ja asiat ei tapahdu itsestään - either you do it or you don't - aika simppeliä loppupeleissä. Tee mitä tarvitsee ja vähän enemmän. Virtaava vesi on raikasta. Kiipeily opettaa paljon, myös elämästä itsestään. Pitää pohtia lisää. Viini on turhan halpaa ja kysymykset yllä vaan retorisia.
Kiipeilykärpäsen purema hellitti ja sit paukutit oman hallienkan. (Onnittelut!) Ootko miettinyt miksi?
Hyvää kesää :)
Miksi? Se on hyvä kysymys.
VastaaPoistaMiksikö kiipeän, kiipesin projektin vai mikskö se meni?
Aki, kyllä floussa topituksesta tulee voittajafiilikset - ja ainakii miulle isommat kuin epätoivosten yrkkien jälkeen! Juhannuspäivänä Kantilla alussa pelotti, mut sitten jossain vaiheessa se muuttu flouks. Alhaalla toiselle vaan sanoin, et voijaan jo lähtee pois, kun Kantti on kiivetty! :D Sunnuntaina sitten Antti pyys Jossea liidaamaan, et saa kakkostella - pelotti ihan hirveesti ja vaan pölötin, et kyl mie sen varmaan levoilla pääsen toppiin asti. Alus ei ees nähny jalkaotteita, mut ne löyty jo ennen ekaa varmistusta. Mie edelleen leijun maan yläpuolella onnistuneesta Josse-flow-liidistä! :D Ansa
VastaaPoistaTarkoittaakohan Maarit, että miksi paukutit hallienkan kiipeilykärpäsen pureman hellitettyä? Näin ainakin itse sen tulkitsin mutta on hyvä huomata, että tulkitsen asioita useimmiten varsin poikkeuksellisesti.
VastaaPoistaKiipeily on opettanut ennen kaikkea epäonnistumista. Tai ennemminkin sen sietämistä. On muuten ollut kivinen oppi ja sitä on pitänyt kantapäät ruvella tehdä. Epäonnistumiset ovat aina osoitus siitä, missä kohtaa olisi hyvä tehdä toisin tai siitä, mikä tapa ei ainakaan toimi. Tämähän luo kokemuksellista pohjaa ihan mille elämän osa-alueelle tahansa, koska se mahdollistaa muutoksen tekemisen. Tulee seuraava kerta, seuraava yritys. Tärkeintä on kuitenkin miusta se, mitä tapahtuu noiden yritysten välissä.
Voi jäädä työstämään asiaa niin tietoisesti kuin alitajuisesti tai sitten voi jättäytyä tilaan, jossa asia jää niin sanotusti kellumaan. Todennäköistä on, että kelluvassa tilassa muutosta ei tapahdu, koska ratkaisu ei välttämättä löydy uutta yritystä kokeiltaessa.
Komppaan kyllä Ansaa tuosta flow fiiliksessä kiipeämisestä, koska se todellakin jättää virneen kasvoille pitkäksi aikaa. Vähän pieleen menneestäkin yrityksestä saa kyllä fiilikset aikaan, mutta kyllä se vaatii niin paljon enemmän työstämistä päästäkseen tuntemuksissa plussan puolelle. Välillä taas vaatii hurjasti persiille potkimista, että ylejään saa itsestään mitään irti.
Mukavaa kesää ja hienoja fiiliksiä - Onnistumisen fiiliksiä :)
Moro!
VastaaPoista@Ansa
Mukava kuulla, että osat loksahti kohilleen ja flow leijuttaa! Mahtavaa!
Kantti ei kuitenkaan oo siun suorituskyvyn ylärekisterissä, vai?
@Dru
No en miekään oikein tiiä, ku ei enkat synny hellittämällä.
Projekti meni koska:
- en antanu periks. Tekosyitä kyllä oli.
- sopi mun isoille lapioille
- suoraviivainen kruksi, hyvästä tasapainosta oli apua, kun sen muuvin tajus.
- nopeus, n. 3min. Kädet pumppaa vähemmän ku kiipee nopeemmin.
- rytmi, huonoissa otteissa ei kannata roikkua pitkään (aka contact time).
- opettelin muuvit hyvin, ehkä jopa liiankin hyvin.
- kävin kokeilemassa vähintään kaksi kertaa viikossa, ei vaatinu boulderia eikä mitään muutakaan liikuntaa, koska siihen ei ollu aikaa.
- sain kannustusta useilta henkilöiltä, joille suuret kiitokset
- hyvä(t) varmistaja(t).
- oli jännää, kun huomasi, että tää menee kohta -->motivaatio
Kuten näkyy, hellittäminen ei oo listalla, mut höllääminen on viisasta kovan duunin jälkeen.
Miulla on kyllä ollu varsin hyvä flow viimeaikoina, mutta se ei enää oikein tunnu riittävän. Jos haluu tehdä enkkoja, on parempi varautua pieneen taisteluun. Sitoutumista, epäonnistumista ja epätoivoa on parempi oppia kestämään tai olemaan ottamatta niin kauhian vakavasti.
Kyl se on tällä kunnolla aika "ylärekisterissä" ja toisekseen - onhan tästä iäisyys puhuttu - Kantti on kuiteskii Kantti! (Ei muuten tällä kertaa meinannu unohtaa klipata niitä vähiä pultteja!) ;-) Ansa
VastaaPoistaDru tulkitsi kysymykseni just kuten sen itse ajattelin. Enempi niitä henkisen puolen juttuja tarkotin, en niinkään sitä mitä reitti teknisesti vaatii tai jonkin reitin soveltuvuutta henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Mut tarkotus oli lähinnä haastaa ajattelemaan ja kysymystä voi tulkita haluamallaan laajudella.
VastaaPoistaKäytiin muuten kattomassa sitä sun kehumaa siloseinää Raunistulassa, yllättäen kiipeily oli aivan hanurista. Kustavilainen halkeamakaan ei oikeen maistunut tänä kesänä. Lieneekö harjotuksen puutetta...
Sori siis Luolavuoressa! Kyllähän me Raunistulan kivikasakin tsekattiin - aika tiukkaa settii...
VastaaPoista@Ansa
VastaaPoistaSitte vieläkin isommat onnittelut!
@Maarit
Edelleen vaikee vastata, kun noi köysikärpäset järsii jatkuvasti takalistoa ja boulderkärpäset vaanii jokaisen kiven takana!
surrrrr pörrr.. Ei tää kyllä missään vaiheessa oo hellittäny. Aikaa vaan ei oo ja muovi alkaa maistua kesällä...niin..muovilta.
Nyt sie Martsa kyllä trollaat, ku mie just sanoin että sinne Silokalliolle ei kannata mennä! Sanoohan se nimikin, että ei siellä paljoo otteita oo!! Eniveis, pahoitteluni tästä släbi-harharetkestä. Kokeilitko Texasia?
Kävitte kuitenki ihailemassa Raunistulan musikanttia?
Mites Ravattulan alamittaset sportit?
Trollaan tietenki. Siis hieno släbiseinähän se on, jos osais kitkaa käyttää. Texas jäi ekaan pulttiin (ku sen pääsee hyllyltä klippaamaan). Mut yliksellä testailin sitte ylös asti; totuuden nimissä pitää kuitenkin myöntää, että ylikselläkin piti sitä köyttä lypsää, että ylös asti pääsi :D Kyllä toi Siloseinä mukavasti pudottaa maan pinnalle, ihan kirjaimellisestikin, hartiat laski ainaki kymmenen senttiä ku ees viiscee ei mee.
VastaaPoistaRavattulassa on käyty joskus viime kesänä kattomassa. Köyttä tosin ei tarvinnu ottaa repusta ulos. Harmittaa ku pädi on Nizzassa, reissussa on tullu sellanen fiilis, että suomi-boulderi on itse asiassa aika laadukasta.
Mee Aki ulos, kesä on lyhyt ja muovia saa kauhoa sitte taas koko talven. Ellet jäälle innostu :)