Palkkapäivä

Palkkapäivän euforiaa. Siltä tuntui kahden edellisen perjantain harjoitusten jälkeen. Vähä sellanen tunne, että nyt sitä alkaa tulee. Kiipeilyfyrkkaa, mannaa sormiin, kiukkuhämiksiä selkään, voimaa keskuspankkiin, numeroo taulukkoon, tikkiä listaan.

Sykli on lopuillaan, aika pitkä sellanen. Turhan pitkä. Kaks viikkoa pitäis sinnitellä. Motivaatio on ollut korkea, ainahan se on, mutta sitoutumisen aste vähintäänkin vaihteleva.
Kuvassa 6c+ jota aloin työstää viikko sitten. Yksikään muuvi ei paha, mutta klipit tuottavat vaikeuksia. Niitä on paljon. Tähän on onneksi kaksi lääkettä, joista ensimmäinen on ranittaminen, mutta koska ollaan hallissa, voi häröilemisestä tulla porttikielto, joten toinen resepti on se parempi: yhden käden roikottelut otelaudassa. Lisäksi oon huomannut, että jos projektoitava reitti menee kolme tai mielellään neljä kertaa session aikana yliksellä ilman persoonan muuttumista haueksi, setti on valmis liidattavaksi.

Ei kait sitä kannata ryhtyä ilmakuivatuksi haueksi. Sen mukaan valkkaa projektit ettei tarvii haukeutua, mut silti sellasta häppeninkiä näkee hallilla. Eipä siinä mitään, nekin ajat on kunkin koettava, mutta voin kertoa, että se ei ole nopein tapa päästä eteenpäin.

Hauska yksityiskohta menneeltä viikolta oli, että keskiviikkoiltana vetäsin lähes kokonaisen fanipalapussin alas nielusta beibivahdin aikana (sen verran itsekuria löytyi, että jätin kolme palasta vaimolle), ja torstaina olo oli hemmetin palautunut :D:D:D:D oujeah
Perjantaina lähdin hallita kotiin yksin pienten euforioiden saattelemana, koska kaikki meni varsin hyvin. Liksaa tuli eikä tarvinnut ylisuorittaa. Tuntui hyvältä saada todisteita siitä, että systemaattisemmalla harjoittelulla pääsee eteenpäin vaikka resursseja on varsin niukalti käytettävissä. Jotain on tehty oikein ja superkompensaatio jyllää etenkin käsivarsissa.

Nyt viimeset neljä kertaa oon lämmitelly 5c:llä. Yleensä kolme sellasta täytyy riittää, koska aikaa ei ole enempään. Siihen päälle pari kutosen liidiä sekä projektin nuuskimista vireystilasta "riippuen". Loppusilauksena ennen hallin sulkeutumista loppuillan hitaat  a.k.a. campustelut. Harmi, kun musa loppuu jo 21:11 melko tarkalleen..

BTW Salmiksen henkilökunta: Nyt kun muistan mainita, että se alimman campusriman oikean puoleinen reuna antaa hieman periksi. Tällänen lähes satakilonen jätkä saa aikaan ehkä jonkusen newtonin voiman, joten ruuvien tsekkaaminen saattaa olla tarpeen. Ei se paljoo nitku, mutta sen verran, että tuntee.

Vaihdetaanko aihetta.
Haluaisin mainita jonkusen sanan blogien kirjoittamisesta. Niigö ylipäänsä kirjoittamisesta, miksi blogeja kirjoitetaan, kenelle tätä tai vastaavia tekstejä luodaan. Miksi ylipäänsä nähdä paljon vaivaa laittaa kuvia ja tekstiä jostain esim. yhdestä muuvista nettiin? Mikä järki?

Tää aihe menee osittain Tapsalle, joka tuntuu kokevan jonkin tasoista painetta kiipeilystä kirjoittamisesta. Rollomixaajan tekstit kun lähentelevät proosaa, mistä se paine sitten tulee? Onko pakko nostaa greidiä boulderissa, jäällä, kalliolla, blogissa, kuvissa, leffoissa.. entä jos jäällä menee lujaa, mutta kirjoittamiseen tulee plateau? Jos alkaa tuntumaan, ettei olekaan kiipeilyn Mika Waltari?

Mielestäni Tapsa on Suomen Waltari, vaikka tunnen miehen enimmäkseen hänen bloginsa kautta. Totta kai, sitä haluaa nostaa tasoa, olla kriittinen, tuoda lukijoilleen jotain hyvää mässyä, mutta samalla on muistettava, että jos kymmenen tai kakskyt vuotta kiipeää ja kirjoittaa siitä, voi alkaa tuntumaan siltä, että aihe on koluttu.  Tai sitten uusi break trough tulossa.?.?.? Kiipeily on kiipeilyä, simppelii hommaa, mut silti kuumottavaa, pahimmillaan hengenvaarallista. Sen tietää jokainen. Sävyjä ja detskuja kyllä löytyy. Cold Thistle on hyvä esimerkki.
Tapsa, ootko ajatellu, että ne sinun julkaisemattomat tekstit saattaisivat olla juuri ne mielenkiintoisimmat? Koveneeko panokset?

Ehkä haluan sanoa, että "Kulkaas, no worries. Kirjoita itsellesi kuten Sinuhe." Ei kait kellään ole vuokranmaksu kiinni blogiteksteistä? Onhan se narsistista kirjoittaa itselleen itsestään, mutta jotkut kiipeilijät omaavat narsistisia piirteitä. Varmaan se kuuluu tähän lajiin. Toiset ovat Titaaneja tai sitten jopa Diivoja..

Jos haluat ylläpitää kovaa tasoa se vaatii aikaa, fokusoitunutta mieltä, motivaatiota, kärsivällisyyttä, sitoutumista ja silti raja tulee vastaan. Mutta, mutta, hei, on se sen arvoista. Tehdä jotain juttua ja tulla titaaniksi tai diivaksi, eikö?

Itselleni kirjoittaminen on terapiaa ja samalla oman historiikin tekemistä. Jäin koukkuun bloggaamiseen ja siinä on takana useita eri vaiheita. Jos joku viisastuu näistä teksteistä, hyvä. Jos joku diggaa, kiva. Jos motivoi, siistii. Mutta enää en tsekkaile osumien määrää, enkä pahemmin markkinoi. Mitä väliä? Kunhan roiskii näitä monologeja omista reeneistä tänne blogspottiin pari kertaa kuussa. Se riittää tällä hetkellä. Vaatimustaso on mielestäni matala = enimmät kirjoitusvirheet pois. Teksti yhdellä istumalla valmiiks.

Kun bloggaan, pohdin kiipeilyä ja näitä juttuja minun omassa tilassa. Se on hyvää omaa aikaa, oma sfääri. Asioiden uudelleen elämistä. Kommentoimista. Tää kuuluu minulle ja samalla kaikille muille, jotka samaistuu, kiipeilee, kiinnostuu tai vaivautuu lukemaan. Omien tekstien laadusta en tiedä, mutta suoraan sanoen, haluaisin tehdä jonkusen haastattelun lisää tai isompia juttuja. Olen harkinnut monesti artikkelin tai stoorin laatimista kiipeilylehteen, mutta aina se on jäänyt välistä. Henkan juttu oli yksi, mutta tein itsekkään valintani ja lätkäisin sen omaan blogiini. Pitäisikö minun kirjoittaa kiipeilylehteen, kerro sinä? Jos sellaista viestiä tulee, harkitsen vakavasti, yks aihio on jo mielessä..

Joka tapauksessa aikaa on vähän ja se on kaikki pois perheeltä ja nukkumisesta. Sen takia en voi kirjoittaa enää ihan joka päivä, eikä oo tarviskaan. Nukkuminen on kuitenkin ihan kivaa.

Lisäksi respektit Lauhalle ja Drulle omien kokemusten jakamisesta. Teksti on toisinaan varsin henkilökohtaista, mikä on ihan hyvä mauste, mutta olen havaitsevinani henkilöiden kasvamisen ei pelkästään kiipeilijöinä vaan myös pariskuntana, mikä on tietysti mahtava asia. Onko tämä osa heidän parisuhdeterapiaa, en tiedä, mutta jos se toimii, hyvä. Ehkäpä selvittelen tätäkin asiaa helmikuussa lisää. Katsotaan.

Rannari on asiaa ja Karin viimeisimmät vinkit ovat olleet mielenkiintoisia, kiitos niistä.

Didiä tapasin hallilla männäviikolla ja on aina kiva tietää henkilö kenestä lukee.

Mikäli harkitset oman blogin avaamista, suosittelen. Sillä on arvoa, jota ei välttämättä voi tietää vielä tänään.

Epilogi
Ottakaahan iisisti ja käykää välillä kiipeemässä. Vaikka tuntuu, ettei kulje, ni kyllä se joku päivä kulkee.
Jusa hei, näyttääks snikkerssimainos tutulta?



Super epilogi
Jos vieläkään et oo menny kiipee ja surffailet, tsekkaa tää Bechtelin artikkeli